Kulttuuribudjetista muutaman promillen tähden, osa 5
Kuka tahansa meistä tarvitsee matalan kynnyksen taidetta arkeensa läheisyysperiaatteella.
Mutta erityisen tärkeätä se on niille meistä, joiden minäkuva on särkynyt tai jotka uhkaavat syrjäytyä.
Taiteen peruspalveluiden läheisyydenperiaatetta toteuttaa ensisijaisesti kunta.
“Jokaisella on oikeus kulttuuripalveluihin iästä, kulttuuritaustasta ja elämäntilanteesta riippumatta ja palvelut ovat luonteva osa kuntalaisten jokapäiväistä elämää.”
– Sivistyksen suunta 2025, Kuntaliiton sivistyspoliittinen ohjelma, Suomen Kuntaliitto, Helsinki 2015, s. 42
Suomen perustuslain (731/1999) 16 §:ssä määritellään sivistykselliset oikeutemme yhtä vahvoiksi kuin taloudelliset ja sosiaaliset oikeutemme. Kirjaus ei avaa selkeästi, että kyseessä on koulutuksen lisäksi kulttuuriset oikeutemme.
Mutta oletettavasti perustuslain valmistelijoiden ja siitä päättäneiden mielessä oli Suomeakin sitovan YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistuksen 27. artikla, joka antaa meille kaikille perustavanlaatuisen oikeuden tehdä ja kokea taidetta.
Suomessa perusoikeuksia arjen tasolla toteuttavat julkisen vallan työnjaossa kunnat.
#Kuntataide on verovaroin tuettua ja vielä toistaiseksi voimassa oleva lain kuntien kulttuuritoiminnasta (728/1992) ohjaamaa. Laki toteaa jo ensimmäisessä pykälässään, että “kunnan tehtävänä on edistää, tukea ja järjestää kulttuuritoimintaa kunnassa.”
Tätä kuntien kulttuuritoiminnan lakia ollaan parhaillaan uudistamassa. Touko-kesäkuussa lausuntokierroksella olleen opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän ehdotuksessa vahvistetaan entisestään kuntien roolia taiteen läheisyysperiaatteen vahvistajana.
Lähtökohtana on taiteellisen toiminnan edistäminen ja kaikkia koskevat yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua kulttuuriin, taiteeseen ja sivistykseen – paikalliset olosuhteet ja erilaiset tarpeet huomioiden. (Lähde: Kuntien kulttuuritoiminnasta annetun lain uudistaminen, Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018:23, s. 11)
Työryhmän toimikausi päättyy 30.9.2018, jonka jälkeen ministeriö jatkaa lakiuudistuksen valmistelua hallituksen esitykseksi.
Valtio tukee kuntien taidetoimintaa. Mutta tuo kuntien “kulttuurieuro” eli kulttuurin osuus kuntien peruspalveluiden toteuttamiseen osoitetusta valtionosuuksista on kärsinyt vuosien varrella inflaatiota.
Ennen lakia kunnan peruspalvelujen valtionosuudesta (1704/2009) eduskunta päätti kuntien yleisen kulttuuritoiminnan valtionsouudesta erikseen. Tuon #kuntataidevos:n yksikköhinta oli juuri ennen 3,5 euroa per asukas ja siitä maksettiin valtionosuutta kunnille n. 30 prosenttia eli n. 1 euro/asukas. Siitä siis lempi “kulttuurieuro”. (Lähde: Kuntien kulttuuritoiminnasta annetun lain uudistaminen, Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018:23, s. 16)
Kun kuntien valtionosuuslaki tuli voimaan vuonna 2010, #kuntataidevos suli osaksi kuntien isoa valtionosuuspottia. Suora tuki kulttuurille muuttui samalla päättäjien ja veronmaksajien kannalta sekä läpinäkymättömäksi että selkeästi valtiovarainministeriön hallinnoimaksi.
Nykyään kuntien valtionosuuksista ei enää voi selkeästi erottaa, mikä osuus siitä on korvamerkitty kulttuuristen oikeuksiemme edistämiseen.
Pääministeri Sipilän hallituksen talousarvioesitys vuodelle 2019 (28.90.30) paljastaa monimutkaiset laskentaperusteet ja -kaavat kuntien valtionosuusrahoitukselle. Siitä ei monen muunkaan asian tavoin aukene kaikkien kuntien, saatikka yksittäisen kunnan #kuntataidevos’in suuruus tai tuen laskentaperuste.
Kaavojen läpinäkyvyyden puutteista huolimatta on helppo ennustaa, että helpostusta taiteen lähioikeuksiemme epätasa-arvoiseen toteutumiseen ensi vuoden budjetti tuskin tuo. Vaikka nuo taiteen lähioikeutemme yhtenä vaikuttavuuden mittarina kuntien valtionosuuksille ovatkin.
Yleisen valtionosuuden lisäksi Kunnat ovat yksi #kulttuurivos-saajista. Kunnat usein omistavat taidelaitoksen tilat, vuokraavat niitä eteenpäin tai avustavat taiteellista toimintaa muissa tiloissa.
Niinpä muutokset #kulttuurivos’issa vaikuttavat myös kuntien mahdollisuuksiin ylläpitää ja tukea taiteen valtakunnallisia ankkureita eli vos-teattereita, -orkestereita ja museoita.
Kunnat myös suoraan työllistävät ison joukon taiteen ammattilaisia. Kunnissa kulttuuri- ja viihdetoiminnan kuukausipalkka oli vuonna 2017 keskimäärin 2 547 uroa kuukaudessa.
Tilastokeskuksen palkkalaskelmien mukaan vuonna 2017 koko yksityisen sektorin säännöllisen työajan keskiansio oli 3 631, valtiolla 3 852 ja kunnissa 3 049 euroa. Kokonaisansioiden keskiarvo oli 3 395
Kuntien kulttuurityön hinta jää tästä selkeästi jälkeen.
Tilastokeskusken laskelmien perusteella kuntasektorilla koko kulttuuritoimialan peruspalkan keskiarvo oli vuonna 2017 kuukaudessa 2 547 euroa, esittävässä taiteessa 2 524 euroa, taidelaitoksissa 2 595 euroa, kirjastoissa 2 312 euroa ja museoissa 2 376 euroa.
Luvut eivät ole suoraan vertailukelpoisia, mutta esimerkiksi Teatterin tiedotuskeskuksen tilastojen mukaan vuonna 2017 koko teatterialan keskiansio oli 2 898 euroa kuukaudessa.
Taidetyö ja kuntataidetyö ovat edelleen huokeita työn teettäjille. Silti kaikki kuntapäättäjät eivät ole sitoutuneet tai kunnat eivät taloudellisesti kykene turvaamaan taiteen lähioikeuksimme toteutumista.
Uudessa uljaassa sivistyskunnassa maan hallituksen, eduskunnan ja kuntapäätäjien on aidosti uskallettava panostaa #kuntataidevos’iin ja suoraan taiteeseen, jotta “kaikkia koskevat yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua kulttuuriin, taiteeseen ja sivistykseen” toteutuvat kulttuuritoiminnasta annetun lain ja sen uudistuksen edellyttämällä tavalla.