Taidetyötä palkalla – kulttuurivos taiteen valtakunnallisena ankkurina

7.9.2018, Kulttuuribudjetista muutaman promillen tähden, osa 4

Yksi sivistysvaltion tärkeimmistä tehtävistä on taata taidetyön mahdollisuudet sinne, missä ovat ihmisetkin. Taiteen saavutettavuus ei aidosti toteudu satojen kilometrien päästä.
Sivistysvaltion tehtävänä on myös varmistaa, että valtakunnallisella taidelaitosten verkostolla on riittävästi osaavaa henkilöstöä ja kyky maksaa heille edes kohtuullinen korvaus työstään.
Siksi taidelaitosten valtionosuusjärjestelmä on päivitettävä vastaamaan tämän ajan ja tulevaisuuden taiteen tekemisen, saatavuuden ja saavutettavuuden tarpeita.

Cagnaccio di San Pietro, Hinausköysi, 1926. Foto © Minna Sirnö

”Jos rahat viedään, lähtee henkikin – kulttuurin alamäki alkoi seitsemän vuotta sitten, eikä loppua näy.”
– Ilari Tapion otsikko, Kainuun Sanomat 27.8.2018

Kulttuurivosista eli valtionosuusjärjestelmästä orkestereiden, teattereiden ja museoiden toimintaan tuli taiteen valtakunnallinen ankkuri heti tuoreeltaan, kun 1990-luvun laman leikkurit jylläsivät kuntien ja valtion budjetteja.

Kulttuurivosia saavat taidelaitokset muodostivat laman keskellä ja pitkään sen jälkeenkin alueellisia turvasaarrekkeita, joihin myös muuten rahoitetut taidelaitokset ja vapaat taiteilijat uskalsivat asettua.

Kulttuurivos eli ja kukoisti lähes 20 vuotta julkisen vallan suojeluksessa. Valtio ja kunnat panostivat vos-teattereihin, -orkestereihin ja -museoihin hyvinä ja huonoina aikoina 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.

Sittemmin valtionosuusjärjestelmä on kokenut maineinflaatiota. Kulttuurivosista tuli harvojen suljettu järjestelmä. Tuesta tuli rahoittajan ja saajan välinen hautakivisopimus, josta irtaudutaan vain konkurssin kautta.

2010-luvulla tilanne on kärjistynyt. Yksittäisissä kunnissa on viime vuosina otettu irtiottoja kulttuurivos-järjestelmästä leikkaamalla tai uhkaamalla jopa lopettaa valtionosuutta saavien kunnallista rahoitusta. Ja valtionkin sitoutuminen järjestelmään alkoi rapautua.

Toimittaja Ilari Tapio muistutti Kainuun Sanomissa 27.8.2018 , että vuodesta 2011 lähtien niin sanotusta kulttuurivosin perustasta henkilötyövuoden hinnasta on leikattu. Lopputuloksena on, että teatterit ovat jääneet 10,5 miljoonaa, museot 8,5 miljoonaa euroa ja orkesterit 4,7 miljoonaa euroa jälkeen kustannustason kehityksestä.

Taide oli vahvasti yhtenä teemana vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Taidevaalien sekä edunvalvontajärjestöjen ja opetus- ja kulttuuriministeriön pitkäjänteisen työn jälki näkyi vuoden 2008 talousarviossa, jossa kulttuurivos sai selkeän tasokorotuksen.

Mutta jo muutamaa vuotta myöhemmin valtio alkoi nipistämään teattereiden, orkestereiden ja museoiden henkilötyövuoden hinnasta.

Valtionosuuden perusteena ovat henkilötyövuoden hinta ja henkilötyövuosien määrä. Museon, teatterin ja orkesterin ylläpitäjälle myönnetään valtionosuutta käyttökustannuksiin 37 prosenttia valtionosuuden perusteena käytettävästä euromäärästä, joka saadaan, kun kullekin teatterille, orkesterille ja museolle vahvistettu laskennallinen henkilötyövuosien määrä kerrotaan vuosittain talousarvion yhteydessä vahvistettavalla henkilötyövuoden hinnalla. Lakiin opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta (1705/2009vp) tehtiin vuonna 2016 lisäys, että tuolla kaavalla saadusta euromäärästä nipistetään vuosina 2017 – 2019 museoilta -1,79 %, teattereilta -2,28 % ja orkestereilta -2,26 %.

Vuodelle 2019 valtiovarainministeriön talousarvioesityksessä esitetään, että ”yksikköhinta on teattereilla 52 226 euroa, orkestereilla 49 183 euroa ja museoilla 67 543 euroa henkilötyövuotta kohden” (29.80.31).

Tämä tarkoittaa orkestereille paluuta ennen vuotta 2012, teattereille ennen vuotta 2010 ja museoille ennen vuotta 2013 olevaan tukitasoon. Verrattuna kuluvaan vuoteen museot ovat valtiovarainministeriön esityksen niukkoja voittajia, teatterit ja orkesterit häviäjiä.

Tuen saajat ovat käytännössä pysynevät samoina pitkään. Rahoituksen piirissä ei ensi vuonnakaan ole todennäköisesti yhtään sirkusta, vaikka laki olisikin sen jo useamman vuoden mahdollistanut. Myöntökriteerien täyttymättömyyden sijaan suurimmat jarrut sirkuksen saamiseksi tuen piiriin ovat olleet historia ja jaettavissa olevan määrärahan rajallisuus.

Kulttuurivos onkin hyvä huono esimerkki valtiollisesta taiteen rahoituksesta. Niukkuudesta ei ole jakaa tukea useammille. Tuen saajakohtaiset perusteet ja laskentatapa eivät ole enää vuosiin olleet läpinäkyviä. Useimmiten onnekkaimmat tuetut saivat ensimmäiset tukipäätöksensä jo kymmeniä vuosia sitten. Nipin napin myöhemmin tuen piiriin päässeet ovat joutuneet tyytymään toimintaansa nähden suhteessa pienempiin laskennallisiin henkilötyövuosimääriin. Ja kaikki tuen saajat ja tuen ulkopuolelle jääneet kipuilevat henkilötyövuosien ja eurojen vähyyttä verrattuna nykyisiin tarpeisiinsa.

Tarvitsemme taiteen ankkureita ja turvasaarrekkeita. Mutta kulttuurivos-järjestelmän legitimiteetin vuoksi sitä on uusittava pikimmiten niin, että sen sisälle aidosti pääsee uusia toimijoita ja tuen piirissä olevien tuen tarvetta, määrää ja taiteellisen työn laatua arvioidaan ja vertaisarvioidaan aika-ajoin. Opetus- ja kulttuuriministeriön uudistamistyöhön asettaman työryhmän esitykset (Esittävän taiteen ja museoiden valtionrahoituksen uudistaminen, OKM 2018:1) antavat tälle uudistukselle hyvät suuntaviivat.

Uudistukselle ja siirtymäkaudelle on myös osoitettava lisäresursseja. Mikään uutta ei aidosti kehity, eikä muutokseen aidosti sitouduta miinusmerkkisellä rahoituksella.

Uudistuksen myötä on myös selkeytettävä, että pitkäjänteinen, useampivuotinen tuki rahoitetaan veroista ja lyhytaikaisemmat tuet ja kehittämisrahat veikkausvoittovaroista. Sillä kulttuurivosissakin sillä, mistä raha tulee, on väliä.

Uudistus on välttämätön, sillä tarvitsemme tulevaisuudessakin taiteen ankkureita ja turvasatamia.

 

Please follow and like us: