21.9.2018, Tohtorikoulussa
Eräs tohtorikoulumyllyn läpikäynyt sanoi minulle taannoin, että on tervettä olla tässä vaiheessa jatko-opintoja hermostunut.
Ehkäpä. Mutta huomaan oirehtivani kahta tautia: aineistobulimiaa ja salaliittoteoriaa. Enkä kohtalotoverieni kanssa käytyjen keskustelujen perusteella ole tautieni kanssa yksin.
Sen sijaan, että keskittyisin kokoaamaan aineistoa ensimmäisen artikkelini tueksi, ahmin roppakaupalla aivan muuta materiaalia ja oksennan sitä lukematta tietokoneeni kätköihin. Aivoissani viiraa vakaumus, että saatan tarvita juuri tämän tutkijan juuri tätä julkaisua. Vaikka siis juuri nyt en tiedä mihin.
Samaan aikaan päässäni vahvistuu ajatus salaliitosta, tieteen ja tutkimuksen jargoniaa suoltavasta suljetusta ryhmästä, joka metodi metodilta, termi termiltä ja käsite käsitteeltä pitää minut tutkimukselle pyhitetyn alueen ulkopuolella.
Molempien tautieni seurauksena rima ilmaista itseäni on käsittämättömän korkealla. Ja häpeä kansankielisyydestäni vahvistuu.
Tutkimustyö on etuoikeutettua, mutta suljettua?
Päivänpäätteen fiilis: neuroottinen.
