Ailahtelevaa poliittista sitoutumista korkeimman hengenviljelyn edistämiseen
0
0
Nykyään ihastun sanoihin. Ihmisiin, jotka muodostavat sanoista ajatteluani
avartavia lauseita. Teksteihin, joissa sykkii sanojen monimielisyys ja maailman selitys.
Silmäni hakautuvat kerta toisensa jälkeen vuoden 1965 budjettiehdotuksen
momentin otsikkoon… “apurahat korkeimman hengenviljelyn
edistämiseen”. Noissa sanoissa piilee jotain niin ylevää sen aikaisesta poliittisesta tahtotilasta.
Olen tällä hetkellä selkeästi rakastunut siihen poliittiseen konsensukseen, joka vain muutama vuosikymmen sitten vallitsi puoluerajat ylittävänä tieteen ja taiteen arvostuksena. Sitoutumisena ”korkeimman hengenviljelyn edistämiseen”.
1960- ja 1970-lukujen poliittisesta ajattelusta kertoo jotakin, että Liberaalit halusivat kirjata kulttuuria käsittelevään ohjelmaansa vuonna 1967, että “kaikissa edistyneissä maissa katsotaan taide tieteen rinnalla osaksi korkeammanasteista yhteisöelämää.”
SDP:n vuoden 1963 kulttuuripoliittinen ohjelma puolestaan tähtäsi siihen, että “taiteella on luonnollinen sija ihmisen jokapäiväisessä elämässä”, ja “että juuri vähävaraiset jos ketkään tarvitsevat taiteen kaltaista elämän rikastuttajaa. ”
Maalaisliiton ohjelmallisia tavoitteita 1960-luvulle olivat puolestaan toimenpiteet “tunnustettujen taiteenharjoittajien ja kyvykkäiden nuorten taiteilijoiden toimeentulon turvaamiseksi.”
SKDL:n periaateohjelmaan vuodelta 1967 kirjattiin, että tiede ja taide toteuttavat yhteiskunnallista tehtäväänsä vain täysin vapaina ja että tuon vapauden “edellytyksenä on poliittisten ja taloudellisten rajoitusten poistaminen ja torjuminen”.
Kokoomuksen poliittisessa toimintaohjelmassa vuodelta 1966 todetiin, että taide-elämän kehittyminen kytkeytyy “…pitkäjännitteiseen suunnitelmallisuuteen ja riittävään taloudelliseen tukeen”.
RKP:n poliittisessa ohjelmassa vuodelta 1964 edellytettiin, että tieteellisten laitosten saama “valtionapu ei saa aiheuttaa puuttumista niiden itsemääräämisoikeuteen eikä niiden mahdollisuuksiin toimia itsenäisesti tarkoitusperiensä hyväksi”.
Ehkä hämmentävimmän vastavoiman monen tämän päivän poliitikon ulostuloihin antaa Suomen Maaseudun Puolueen vuonna 1974 kulttuuripoliittiseen erityisohjelmaan kirjaama “SULKU KULTTUURIFASISMILLE: Väkivaltaisen kulttuurifasismin vastapainoksi on esiintuotava julkisuudessa todellisen kansanvallan olemusta ja YK:n ihm[i]soikeuksien julistuksen periaatteita”.
Milloin, oi milloin, korkeimman hengenviljelyn edistämisestä, sivistyksestä, taiteesta, tieteestä ja ihmisoikeuksista tuli politiikan marginaali ja kuplautuneiden leimakirves?
