Déjà-vu 2021 – Afganistanin uusi vuosi nolla

Kuulin tänään uutisen, että Afganistanin nykyinen hallitus olisivat ottamassa talibanit mukaan hallitukseensa. Taustalla on Yhdysvaltojen ja monen maan ilmoitus vetäytyä pois Afganistanista, Uutisissa on jo viikon puhuttu, pitäisikö amerikkalaisten ja meidän suomalaisten kanssa rauhaturva- ja muun muassa polisiiyhteistyössä olleille afgaaneja alkaa evakuoimaan maasta. Itse olen yhteistyötä tehneiden afgaanien lisäksi huolissani siitä, mitä sille hennolle kansalaisyhteiskunnan kehitykselle, naisten asemalle ja demokratian puolestapuhujille käy, jos ja ilmeisesti kun sivistyneemmän ulkokuoren omaavat talibanit nousevat takaisin valtaan.

Olin vuonna 2011 maaliskuussa Kabulissa Väestöliiton rahoittamana. Silloin oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Yhdysvallat ja joukko muita maita aloittivat sotilastoimet talibaneja vastaan. Kymmenen vuoden maassaolon jälkeen Yhdysvallat ja tuo joukko muita maita ilmoitti lähtevänsä maasta vuonna 2014. Naiset kulkivat edelleen burkassa Kabulin kaduilla. Mutta sisätiloissa tapaamani naiset äitiysklinikan asiakkaista ministereihin riisuivat huivinsa seurassani. Ensimmäiset naisopiskelijat olivat palanneet Kabulin yliopistoon. Mutta taliban hallitsi edelleen osaa maata.

Julkaisen uudelleen joukon lyhyitä tunnelmakirjoituksiani matkaltani. Valitettavasti kirjoitukseni ”Äitejä, mullaheja ja apulaisministereitä” on kadonnut. Siinä kerroin käynnistäni äitiysklinikalla, tapaamisestani joukon uskonnollisten johtajien kanssa, missä kuulin heidän suunnitelmistaan saarnata seuraavassa jumalanpalveluksessa kondomien käytön puolesta, ja tapaamisesta rohkeiden poliitikkonaisten kanssa. Jos joskus sen kirjoituksen vielä löydän, liitän sen tähän ketjuun.

Kuvassa kolme pikkupoikaa on nousemassa Kabulin esikaupungista kohti vuoristoa.

foto: Minna Sirnö, Kabul, 2011
foto: Minna Sirnö, Kabul, 2011

Kohti Kabulia
(julkaistu ensimmäisen kerran 01.03.2011 valmistautuessani lähtemään  Kabuliin)

Vietin yöttömän yön. Pohtien ihan ihka omia valintojani ja uteliaisuuttani, joiden seurauksena lähden loppuviikosta Afganistaniin.

Tarkoituksenani on tutustua kehitysyhteistyöhön paikan päällä.

Vierailen muun muassa äitiysklinikalla ja teen sen aika ylpeänä suomalaisuudestani. Onhan Suomi ainoa maailman maa, joka rahoittaa näitä erittäin tarpeellisia, mutta vaikeissa olosuhteissa toimivia äitiysneuvoloita.

Naisten asema Afganistanissa on edelleen vaikea ja monilla alueilla naisten työntekoa ei edelleenkään hyväksytä. Naisen elinkaari on karu ja lyhyt Afganistanissa. Hänen keskimääräinen elinikänsä on vain 43 vuotta.

Enemmän kuin neljä viidestä naisesta ei osaa lukea.

Enemmistö tytöistä päätyy liian aikaisin lapsimorsiammiksi. Monilla alueilla yleinen naimisiinmenoikä on 8 vuotta. Puolet tytöistä menee naimisiin ennen 15 vuoden ikää Ja harva tyttö saa päättää, kuinka monta lasta hän lyhyen elämänsä aikana synnyttää. Siksi hän synnyttää elämänsä aikana keskimäärin kuusi lasta olosuhteissa, joita meidän suomalaisten on vaikea edes ajatella.

Puolen tunnin välein yksi afgaanityttö ja -nainen kuolee raskauteen ja synnytykseen.

Afgaaninaisilla pitäisi olla sama oikeus selvitä hengissä raskaudesta ja päättää lastensa lukumäärästä. Sodan jaloissa Suomen valtion tukemalla Marie Stopes International on ainut äitiys- ja lapsiterveysjärjestö koko maassa. Järjestön ansioksi on sanottava, että se on myös niitä harvoja, jotka avoimesti tukevat tyttöjen ja naisten seksuaalioikeuksia ja -terveyttä Kabulin ulkopuolella.

Marie Stopes Internationalilla on äitiys- ja lapsiterveyteen keskittyviä klinikoita ympäri Afganistania. Henkilökuntaa heillä on vain noin 150 ja asiakkaita vuodessa noin 220 000. Silti äitiysneuvolapalvelut ovat edelleen liian harvan saavutettavissa – arvioidaanhan, että Afganistanissa asuu noin 29 miljoonaa ihmistä.

Lähden siis katsomaan omin silmin, minne joidenkin poliitikkojen leikkauslistoilta löytyvät kehitysyhteistyöeuromme menevät.

Tarkoituksenani on myös tutustua paikallisten uskonnollisten johtajien koulutukseen, sillä yllättävää kyllä moni uskonnollinen johtaja jopa suostuu jakamaan moskeijoissa kondomeja. Ja toivottavasti tapaan myös kollegoitani ja saan rohkaista heitä jatkamaan naisten ja tyttöjen ihmisoikeuksien edistämistä.

Sillä pahimmillaanhan juuri poliitikot ovat asenteineen pahimpia jarruja ihmisoikeuksien toteutumisessa.

Kuvassa on kolme pikkutyttöä Kabulin esikaupungin liepeillä.

foto: Minna Sirnö, Kabul, 2011
foto: Minna Sirnö, Kabul, 2011

Viimeinen välilasku ennen isoa A:ta
(julkaistu ensimmäisen kerran 05.03.2011 matkalla Kabuliin)

Viimeinen koneen vaihto Dubaissa.

Lentokentät ovat mikrokosmoksia, joihin tuhteja turvallisuustarkastuksia lukuun ottamatta ulkomaailma harvoin suodattuu.

Niinpä tännekään ei välity, millainen soppa ulkopuolella kiehuu. Näkyykö täkäläisten arjessa Saharan pohjoisosien kansannousu?

Olen puoliksi leikilläni todennut, että paluureittimme saattaa muuttua, sillä tänä kansannousujen aikakautena olisi ihme, jossei täälläkin tapahtuisi jotakin.

Täkäläinen valta- ja rahaeliitti ei voi ostaa koko kansaa, saatikka

kansalaisoikeudettomia ja lainsuojattomia siirtotyöläisiä, jos ja kun nämä alkavat tunisialaisten, egyptiläisten ja libyalaisten sisartensa ja veljiensä tavoin vaatia ihmisoikeuksien kunnioittamista ja demokratiaa.

Ja todennäköisesti tässäkin maassa, jossa nuorisotyöttömyys on hulpeissa lukemissa, nuoret heräävät haluamaan edes omaa osuuttaan yhteiskunnasta, työstä ja toimeentulosta.

Kuvassa on autotie ja sen varrelle seisoo autonsa pysäköinyt mies kivääri kädessään.

foto: Minna Sirnö, Kabul, 2011
foto: Minna Sirnö, Kabul, 2011

Ensimmäinen aamu Afganistanissa
(julkaistu ensimmäisen kerran 06.03.2011 vieraillessani Kabulissa)

Miltä sotaa käyvän maan pitäisi kuulostaa?

Lentokoneesta laskeuduttuani aamulla jäin kummastelemaan panssaroidun automme ulkopuolisen maailman ääni.

Autojen tööttäyksiä olin kuullut muuallakin. Samoin autojen räminää soraisilla teillä.

Mikä siis erottaa sotaa käyvän maan aamun muiden maiden aamuista?

Olinko odottanut alitajuisesti jotakin rätinää ja räiskettä?

Kabulissa ei ole kahdeksaan päivään tapahtunut mitään vakavaa.

Ohitimme matkalla hotelliin ostoskeskuksen, jossa kahdeksan päivää sitten kuoli kymmenkunta ihmistä ja haavoittui toistakymmentä ihmistä.

Kahdeksan päivää. Paikallinen kuskimme kuvasi sitä pitkäksi rauhanajaksi täkäläisittäin. Koko maata tämäkään rauhanjakso ei ole koskenut, sillä normaaliviikon aikana tapahtuu useita satoja attentaatteja eri puolilla maata.

Ajomatkamme aikana aloin laskea reitin varrella näkyvien aseiden määrää. Lakkasin laskemasta, kun sata kivääriä tuli täyteen.

Presidentin asunnolle vievän tien kohdalla aseiden määrä tiheni. Ja betonin, hiekkasäkkien ja piikkilangan.

Hotellille pääsimme vasta kahden turvatarkastuksen läpi. Hotellin portilla törmäsin itselleni uuteen liikennemerkkiin: ei aseita hotelliin.

Afganistanissa, kuten turvallisuuspuolen tahot maata nimittävät, vallitsee jatkuva epävarmuus siitä, kuka tai mikä on seuraavan iskun kohde. Eikä tämä sota erottele sotilaita tai siviileitä. On vain kohteita.

Silti täälläkin yritetään elää niin normaalia arkea kuin mahdollista.

Aamuruuhkassa ihmiset kiirehtivät kävellen ja autoilla töihin. Pelkän pelon varaanhan ei kukaan voi elämäänsä rakentaa.

Mutta mistä ihmiset löytävät sen ihmisyyden moottorin, toivon, näissä olosuhteissa? Aamun hiljaisuudestako?

____

Mustaa ja valoa (illalla 6.3.2011)
(julkaistu ensimmäisen kerran 06.03.2011 vieraillessani Kabulissa)

Ensikohtaamiseni Afganistanin pääkaupungin kanssa tapahtui tänään tummien autonikkunoiden läpi. Harmaata, harmaata ja harmaata. Alaikuloisia ihmisvirtoja. Massoittain epäloogisen loogisesti kulkevia autoja.

Maa autoistuu kiivaalla tahdilla. 500 uutta autoa rekisteröidään tänne päivittäin. Valkoisesta Toyota Corollasta on tulossa maan kansallisauto.

Matkalla ensimmäiseen vierailukohteeseemme, Marie Stoppes A:han, näemme kuitenkin väläyksiä toisenlaisestakin ajasta. Kaupungin vanhan muurin, joka luikertelee vuoristoa ylös. Taloja, jotka tuntuvat pengertävän pystysuoria kallionseiniä. Eläintarhan, joka oli kuuluisa yksinäisestä leijonastaan, joka sinnitteli sotavuosia läpi kuin ihmeen kaupalla. Saman eläintarhan, jossa sodan keskellä yksi ihmisryhmä järjestelmällisesti surmasi toiseen heimoon kuuluvia.

Ohitimme myös uusia, muureilla suojattuja uusiopalatseja, joista keskustan harmaus on kaukana.

Perillä Marie Stoppesin toimistolla saimme kuulla hyviä uutisia avun

vaikuttavuudesta. Mutta huonoja uutisia siitä, kuinka ruotsalaiset vetäytyvät kahden merkittävän ja ruuhkaisen äitiys- ja perheneuvolan rahoituksesta – toinen niistä on ilmeisesti Mazir-i-sarifissa. Täkäläisten tyttöjen ja naisten puolesta toivon, ettei Suomen seuraava hallitus tee yhtä itsekästä ja lyhytnäköistä päätöstä.

Illan päätteeksi tapasimme muutamia suomalaisia poliisi- ja

paloasiantuntijoita, jotka jakoivat kanssamme huolensa tämän maan

tulevaisuudesta. Heidän intohimonsa rakentaa parempaa siviiliyhteiskuntaa Afganistaniin toi kuitenkin valoa synkkään päivään.

Illan kruunasi vuorenseinillä olevien talojen ikkunoista loistavat valot, jotka mustassa yössä toivat tähtitaivaan lähemmäksi tämän muuten niin murheellisen kaupungin kamaraa.

Kuvassa on naisia ja miehiä raunioituneen Kabulin kaduilla.
foto: Minna Sirnö, Kabul, 2011

Äitejä, mullaheja ja apulaisministereitä
(julkaistu ensimmäisen kerran 07.03.2011 vieraillessani Kabulissa, teksti kadonnut)

Kuvassa on isä pieni tytär sylissään.

foto: Minna Sirnö, Kabul, 2011
foto: Minna Sirnö, Kabul, 2011

Yksityistä turvallisuutta rakentamassa
(julkaistu ensimmäisen kerran 08.03.2011 vieraillessani Kabulissa)

Fyysinen turvallisuus tai pikemminkin sen puute on luonut kukoistavan

bisneksen, joissa valtioiden, yhteisöjen ja järjestöjen turvallisuushankkeita Afganistanissa rakennetaan ruokkimalla yksityistä turvallisuusliiketoimintaa kymmenillä tai jopa sadoilla miljoonilla euroilla.

Halvimmillaan yhden hengen suojaksi rakennettu suoja maksaa yli 50 000 dollaria. Turvallisuusbisneksessä pyörii siis niin isot rahat, että iso osa Kabuliin rakentuvista uusista puolipalatseista tulee juuri yksityisen turvabisneksen pyörittäjille.

Yksityiset turvallisuusfirmat työllistävät kasvavalla vauhdilla ex-sotilaita Isosta-Britanniasta ja Afganistanin lähialueilta. Samalla maahan luodaan monia hampaisiin aseistettuja ryhmiä, jotka kukin pelaavat eri säännöillä, ja joiden läsnäolo katukuvassa herättää kaikkea muuta kuin turvallisuuden tunnetta.

Muurit, betoniblokit, piikkilangat, hiekkasäkit ja aseistetut turvamiehet

ympäröivät ulkomaalaisten yhteisöjen keskittymiä. Paikalliset sanovatkin, että ”jos auttajien pitää rakentaa itselleen turvabunkkereita, voi meitä autettavia”.

Yksityiset turvamiehet tai betonoidut eliitin turvapesät eivät kuitenkaan

rakenna inhimillistä turvallisuutta, joka on paljon, paljon muuta kuin aseita ja liikkumismahdollisuuksien kaventumista.

Afganistanissa aidosti vaakalaudalla ovat ruokaturva, puhdas vesi, katto pään päälle, koulutus ja terveydenhuolto. Maassa on huikea työttömyysaste, jopa puolen kansasta arvioidaan olevan ilman työtä ja siitä saatavaa toimeentuloa.

Suomen tavoin katu on täällä usein miehille vaarallisin paikka, naiselle koti.

Naisiin kohdistuvan väkivallan saralla Suomi on Afganistanin kanssa samojen haasteiden edessä: asennemuutokset, lainsäädäntö ja turvakotien määrän lisääminen vaativat lisää sitoutuneita tekijöitä ja taloudellisia resursseja kauniiden sanojen sijaan.

Kuvassa on katunäkymä Kabulista.

foto: Minna Sirnö, Kabul, 2011
foto: Minna Sirnö, Kabul, 2011

2014 eli Afganistanin vuosi nolla
(julkaistu ensimmäisen kerran 09.03.2011 vieraillessani Kabulissa)

Näyttää siltä, että siviilit ja inhimillinen turvallisuus ovat EU:n, USA:n ja maan oman hallituksen suunnitelmien sivuosassa, kun Afganistan lähestyy vuotta nolla. Vuonna 2014 vastuu ja valta Afganistanin turvallisuudesta pitäisi siirtyä kansainväliseltä yhteisöltä afgaaneille itselleen.

Miten se tapahtuu, on keväällä 2011 edelleen vähintäänkin hämärän peitossa, vaikka presidentti Karzai onkin ilmoittanut kertovansa siirtymäohjelman ensimmäisen vaiheen sisällön 21.3.2011. Eikä vieläkään näytä siltä, että kansainvälinen yhteisö tietäisi, mitä se on siirtymävaiheessa yhdessä ja koordinoidusti ajamassa tai tekemässä.

Se kuitenkin on jo tiedossa, että Afganistanin hallituksen tai kansainvälisen yhteisön suunnitelmissa afgaanit itse, lukuun ottamatta poliittista eliittiä, eivät ole mukana siirtymävaiheen suunnittelupöydissä, heitä ei kuulla päätöksiä tehtäessä ja siirtymävaiheen toteutuksessakin he näyttävät olevan ennen kaikkea tilastoitavia kohteita, eivätkä täysivaltaisia kansalaisia.

Hämmentävää, sillä juuri siviilithän ovat Afganistanin turvallisuustilanteen parhaita asiantuntijoita.

Esimerkiksi viime vuonna kuoli yli 2 700 siviiliä Afganistanin kahakoissa. Siis huomattavasti enemmän kuin sotilaita. Ja juuri siviilien arkea vaikeuttavat sirpaloitunut turvallisuustoimijoiden kenttä, korruptoitunut järjestelmä sekä attentaatit.

EU:n omassa, sisäisessä agendassa siviiliyhteiskunnan vahvistaminen ja

kansalaisvaikuttamisen edistäminen ovat ainakin ohjelmapapereihin

kirjattuna. Sama kirjaus löytyy myös EU:n Afganistania koskevasta Action Planista.

Mutta Kabulin konferenssin viitoittamalla tiellä Afganistaniin sijoitettu EU:n suurlähettiläämme kertoi meille, ettei siviiliyhteiskunnan mukaanottoa tarvita tässä vaiheessa, onhan hänen mukaansa kyse selkeästi asiasta, josta päättävät muut tahot. Siis tekevät päätöksen siviilien arjen turvallisuudesta.

Tapasimme myös presidentti Karzain asettaman siirtymävaiheen

suunnittelusta vastaavan Ashraf Ghanin toimiston edustajan, joka totesi saman kuin EU-lähettiläs. Kansalaisten vuoro tulee hänen mukaansa vasta myöhemmin.

Mutta kuinka vahvaa rauhaa ja turvallisuutta tai turvallisuusjärjestelmää rakennetaan ilman, että itse kansalaiset saavat osallistua prosessiin?

Kansalaisvaikuttamisen hyväksyminen on toki edelleen myrkkyä monelle suomalaisellekin poliitikolla ja virkamiehelle.

Ja on ymmärrettävää, että Afganistanin tämänhetkisen johtajan intresseissä ei ole demokratian edistäminen. Ja että sotaa käyvässä maassa on vähintäänkin haastavaa miettiä, miten kansalaisten osallisuus varmistetaan.

Mutta itse olen järkyttynyt siitä, miten YK, USA, EU ja monet muut

kansainväliset toimijat Afganistanissa vähättelevät omalla käytöksellään yhtä perusoikeuksistamme keskeisintä, oikeutta tulla kuulluksi itseään koskevissa päätöksissä. Demokratian ja kansalaisoikeuksienhan pitäisi olla koko kansainvälisen yhteisön toiminnan ydin, ei asia, jota ajetaan sitten, kun muulta, ”tärkeämmältä” ehditään.

Tapasimme myös taannoisen Nobel-ehdokkaan, tohtori Sima Samarin, joka johtaa Afganistanin ihmisoikeuskomissiota. Hän muistutti, että kansainvälinen yhteisö on liian pitkään keskittynyt ihmisoikeuksien edistämisen sijaan rakentamaan oikeustaloja ja ohjelmia.

Tohtori Samar myös korosti, että jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin riippumatta siitä, osaako lukea tai ei. Vain demokratiaa ja siviiliyhteiskuntaa vahvistamalla luodaan kestävää turvallisuutta, Afganistanissakin.

Kuvassa olen minä Kabulin esikaupungin liepeillä. Taustallani näkyy esikaupunkia ja lumihuippuisia vuoria.
Kuva minusta Kabulissa, kuvaajana yksi matkaseuralaisistani.

Sirnö Afganistanissa: ”Tuki suunnattava aseistuksen sijasta vahvistamaan siviiliyhteiskuntaa”

KANSAN UUTISET10.3.2011 17.58

https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2488861-sirno-afganistanissa-tuki-suunnattava-aseistuksen-sijasta-vahvistamaan-siviiliyhteiskuntaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *