Pienestä pitäen odotin äidin istahtamista aamupöytään, joka tuoksui pitkään hellalla olleelta kaurapuurolta, siihen lisätyltä maidolta ja sokerilta. Isolta lusikalliselta makeakiveä. Ja kahvilta, jonka tuoksu toi turvallisuutta, vaikkei maku mielyttänytkään minua.
Äitini heräsi aina aamuun kertoen unensa. Hänen unensa olivat täynnä väriä, tapahtumia, yllättäviä käänteitä.
Kertoessaan unistaan hän maalasi eteeni ihmeitä, naurua ja kummallisia sattumuksia, joiden varassa jaksoin joskus vaaralliseltakin tuntuneet päiväni alamittaisten arjessa.
Äitini näki unia, mutta minusta äidittömästä tuli uneton.
