Symbolinen naiseus
Istuin hetki sitten Puistosairaalan aulatilassa, vierelläni minua vähän nuorempi nainen, joka itkee. Hänen vierellään nainen, jolle kaikki on jo tuttua ja joka lausuu ääneen lohduttavia sanoja ja viisaita neuvoja.
Palaan kohta tuohon aulaan, mutta sitä ennen sisältövaroitus. Aion puhua rinnoista. Maitorauhasista, tisseistä, nyssyköistä, mukuloista, palleroista, napukoista, härpäkkeistä, tirkuista. Rakkailla lapsilla on monta nimeä. Mutta jos et kestä rinnoista kuulemista tai lukemista, lopeta tähän.
Maallinen vaellukseni rinnallisena olentona alkoi jo varhain. Synnyin aikakaudella, jolloin venäläiset turistit kävivät salaa tamperelaisten elokuvateattereiden iltapäivänäytöksissä katsomassa pornoa. Lapsena oli ihan normaalia törmätä näiden elokuvateattereiden edessä kuviin rinnoista, jotka olivat kuvanrajauksella irrotettu asiayhteydestään eli naisesta. Samoin oli täysin sallittua, että lapset alistettiin tämän maailman jallulehdille silloisten paperikauppojen ja kioskien lehtihyllyissä. Kuten eräs ison päivälehden päätoimittaja tokaisi puolustuksekseen, kun häneltä kysyttiin, miksi hänen päätoimittamassaan lehdessä harvoin julkaistiin naisten kuvia (asia, josta edelleen muuten pidän lukua, ja petyn usein), että ”miestenlehdet on täynnä naisia, eikö se riitä?”
Pienestä pitäen siis opin, että naiseutta määrittelee ennen kaikkea hänen rintansa. Tätä vahvisti myös varhain omaksuttu ajatus, että elämämme tarkoitus on lisääntyä. Tuohon lisääntymiseen liittyen rinnat saivat luontevan roolin maitorauhasina. Rinnat siis symboloivat naiseutta äitinä. Tästä olen nähnyt häkellyttävän herkkiä maalauksia muun muassa Etiopiassa, jossa kauniissa triptyykissä aasilla ratsastava Maria imettää sylissään vastasyntynyttä Jeesusta.
Pienenä opin myös naisten saunavuorolla, että maailma on täynnä erilaisia rintoja. Isoja, pieniä, terhakoita, riippuvia. Mutta aina ne olivat osa jotakin upeaa eli yksilöllisiä, erilaisia, inhimillisiä, itkeviä, nauravia naisia.
Opin myös jo alle kouluikäisenä, että rinnat voivat olla kantajalleen vaaraksi. Kaunis, ihana, ylväs mummoni sairastui rintasyöpään. Silloin yleisenä käytäntönä oli poistaa rinta tai rinnat. Näin kävi myös mummolleni. Mutta hänen vahvuudestaan ja voimastaan ihmisenä kertoi, että hän muokkasi omaa minäkuvaansa toisenlaiseksi, vaikka, kuten jo kerroin, maailma tuntui tuolloin huokuvan ajatusta, että ei ole naiseutta ilman rintoja.
Minulla itselläni rinnat alkoivat kasvaa 11-vuotiaana. Opin nopeasti pukeutumaan löysiin puseroihin, piilottamaan rintani maailmalta. Mutta sekään ei estänyt tuntematonta, humalaista miestä tarraamasta kivuliaasti kasvukivuista oirehtiviin rintoihini keskellä päivää vilkkaalla, ihmisiä (myös aikuisia naisia) täynnä olevalla bussipysäkillä. Yksikään aikuinen ei puuttunut tilanteeseen. Ja bussiin noustessani olin täynnä häpeää ja itseinhoa. Vasta reilusti yli 40-vuotiaana aloin olla sinut itseni ja rintojeni kanssa. Maailma tuntui ainakin hetkellisesti suopeammalta ja turvallisemmalta paikalta meille rinnakkaille.
Kuten sanottua, minun minäkuvaani rinnat ovat kuuluneet aina, mutta vahvimmin viimeiset 49 vuotta. Olen joutunut noina vuosina oppimaan elämään oikean rintani kanssa, johon myooman poisto teki arpensa. Olen oppinut elämään vasemman rintani kanssa, johon on jo kahdesti tehty raidat sydämeni tahdistajalle. Teetin myooman poistoarven päälle myöhemmin tatuoinnin, jonka myötä nostin kyyn poveltani tai oikeammin sydämeni päältä. En ole kuitenkaan vieläkään kasvanut ulos ajatuksesta, että rintani jossakin määrin määrittelevät minua ja minuuttani.
Mutta takaisin tuohon Puistosairaalan aulaan. Odotin siellä vuoroani rintarauhasyksikön kirurgin vastaanotolle. Muutama viikko aikaisemmin varmistui, että minulla on rinnassani möykkynä syöpä. Pieni, siro, todennäköisesti hyvin hoidettavissa oleva. Olin itkenyt vain kerran pelkoani ja epätoivoani saatuani tiedon möykystäni ennen tätä päivää. Mutta siellä sairaalan aulassa aloin itkeä, kun kuuntelin tuota jo kaiken läpikäynyttä, rohkaisevaa naista. Hänen hymyilevää ääntänsä, kun hän kertoi iloitsevansa, että hiukset olivat alkaneet taas kasvaa.
Itkin myös lähdettyäni kirurgin vastaanotolta. Sekä kirurgi että paikalla ollut hoitaja valoivat uskoa tulevaan ja avasivat hoitosuunnitelmaani liittyviä huolisolmuja. Minut leikataan jo muutaman päivän päästä. Siitä noin seitsemän viikon päästä alkavat sädehoidot. Saan apua jokaisessa vaiheessa sekä tiedonnälkääni että ahdistukseeni.
Vielä vastaanotolla laitoin kympintytön hymyilevän ja vitsailevan vaihteeni päälle. Mutta vastaanotolta lähdettyäni ja rakkaalleni soitettuani itkin kadulla. Ja päätin helliä itseäni juuri nyt sellaisena kuin olen, mutta kasvaa mummoni lailla ajatukseen, etteivät rintani enää koskaan ole vihollisiani tai ainoa minuuttani määrittävä asia.
