Hajatelmia elämästä(ni)

Tikulla silmään

Maanantai 2.7.2018 - Minna Sirnö

Aika ajoin menneisyyteni ihmisten kaipuu on sietämätöntä. Ja asioiden, joita tapasin tehdä.

Kaipuuni tulee selkeästi muutaman vuoden sykleinä. Ja ajoittuu sellaisiin jaksoihin elämässäni, jossa olen sinut itseni kanssa ja aivokapasiteettiani on vapaana muuhunkin kuin oravanpyörässsä rytistelyyn.

Tänä kesänä pariinkin otteeseen on sattunut niin, että tuo kaipuu ja kaipaamiltani ihmisiltä tullut viesti ovat olleet sykroonissa.

Yksi näistä liittyy isoon ja syvään rakkauteeni laulamista kohtaan. Legendan mukaan lauloin ennen kuin puhuin. Ainakin vanhempani tallettivat puheparsieni sijaan parivuotiaan lauluani avokelalle (äitini teki tuolloin kansanperinnehaastettaluja jossakin päin Porvoota legendaarisen Erkki Ala-Könnin johdolla ja purki haastatteluja mankalta kotonamme). Ja laulaminen oli vielä kymmenkunta vuotta sitten keskeinen osa identiteettiäni ja hyvää elämääni.

Opiskelin laulua - en siksi, että minusta tulisi ammattilaulaja - vaan siksi, että laulaessani irtauduin arjesta, epäonnistumisista opiskelussa, työttömyydestä, läheisteni suruista. 

Olin jo viisivuotiaani mukana ensimmäisessä kuorossa. Ja pitkän tauon jälkeen liityin kolmikymppisenä jälleen lauluyhtyeeseen.

Tuo lauluyhtey lakkasi olemasta noin kymmennen vuotta sitten. Ja juuri tuon yhteyeen jäsenet ottivat minuun yhteyttä tapaamismielessä samaan aikaan, kun olin tajunnut kaipaavani heitä isosti.

Tapasimme. Puheemme hapuili lauluyhtyeen jälkeisissä elämissämme. Lapsenlapsissa. Mutta myös yhteisessä kaipuussamme täyttää tyhjiötä elämässämme laulamalla.

Osa oli liittynyt johonkin uuteen lauluryhmään. Osa, kuten minä, olimme lakanneet käytännössä laulamasta. Kaikilla oli kuitenkin tarina siitä, miten yhteinen lauluaikamme oli antanut elämäämme muutakin kuin harjoituksia ja keikkoja. Se oli luonut meistä yhteisön, joka tunnisti yksilönsä vielä vuosien eronkin jälkeen.

Tapailimme yhden laulun menneisyydestämme juuri ennen lähtöäni. Tuo äänissä laulamisen autious. Ensimmäisen laulun yksittäisten äänten muovautumisen toisessa laulussa yhteiseksi ääneksemme tuottaman onnellisuuden.

Kolmituntisen kotimatkani ajan autossani pauhasi, puhisi ja riemuitsi parivuotias minäni.

Kommentoi kirjoitusta.

Karaokea #metoo-kaudella

Lauantai 2.6.2018 - Minna Sirnö

Olin kahden #tytöt1966-ystäväni kanssa taannoin karaokessa. Loistimme punkissa, Manse-rockissa ja  1950-, 1960- ja 1970-lukujen iskelmissä (henk. koht. iskelmäosaamisestani kiitos kaikille tädeilleni, sedilleni ja enoilleni altistamisestani omille suosikeilleen minuun kohdistuneiden lastenhoitojen yhteydessä).

Koen karaoken puhdistavana riittinä, itseni ylittämisenä. Ja kulloistenkin tuntojeni tulkintakanavana. Sekä hienolta tavalta kokea muiden itsensä ylittämisiä ja hehkeitä hetkiä. Minulla on yksinkertaisesti hauskaa karaokessa hyvien kavereiden kanssa.

Viime karaokekerrasta oli jo jonkin aikaa. Ja useamman kuukauden altistaminen italian kielelle on herkistänyt korvani kuuntelemaan sujuvaa suomea uudella tavalla.

Niinpä tällä kertaa kuuntelin (tai luin) karaokekappaleiden lyriikoita ehkäpä tarkemmin kuin yleensä. #tytöt1966, elämänkokemuksemme ja keskustelumme saattoivat myös vaikuttaa tähän.

Kauhistuin. Koska yks'kaks' tajusin, miltä lapsuuteni ja nuoruuteni hittibiisit kuulostavat tämän päivän #metoo-todellisuudessa ja tietoisuudessa naisiin kohdistuvan väkivallan synkeistä tilastoista.

Delilah: "Tuskani vallassa en hillinnyt itseäin...Et jättää näin mua saa. Nyt pyydän kun kosketan otsaasi kalpenevaa.
Vaik' anteeksi antaisit en sua takaisin saa." Silkkaa naisenmurhaa. Aiemmin mieleeni nousivat lähinnä mielikuvat Tom Jonesista ja naisista, jotka heittivät hänelle pikkuhousujaan.

Järkee vai ei: "Seimestä löysin elämäni naisen. Seitsenvuotiaan kaunokaisen. Rintsikoita käytä se ei. Tukkijätkiltä järjen se vei." Jeps huumoria. Mutta monelle seksuaalisesta häirinnästä jo nuorena tyttönä kärsineelle, lapsimorsiammelle, pedofiilin uhrille ja prostituutioon pakotetulle pikkutytölle karmeaa todellisuutta.

Murheellisten laulujen maa: "Lumihanki kutsuu perhettä talvisin... Kylmä silmä tuijottaa,  kun kirves kohoaa." Syrjäytymiskierteen ja perhesurman todentuntuinen ja valitettavan ajankohtainen kuvaus.

Onneksi karaoke-laulujen joukossa on monia naisoletettujen naisoletettuja voimaannuttavia sanoituksia ja tulkintoja. Mutta silti en voi olla pohtimatta, mikä vaikutus lapsuuteni ja nuoruuteni laulujen sanoilla on ollut oman sukupolveni ajatteluun.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metoo, karaoke, lyriikka, sanoitus

Irti "tämän ikäisyydestä"

Maanantai 14.5.2018 - Minna Sirnö

Joka aamu herään odotukseen, että olen vihdoinkin aikuinen. Tänäänkin. Ja huomaan hetken päästä, etten ole. Siis vielä aikuinen.

Sama kiltintytönsyndroomasta kärsivä, kujeista, naurusta, omasta keskeneräisyydestään nauttiva minäni tervehtii minua jo viiden minuutin päästä heräämisestäni.

Onneksi olen löytänyt toisen ikikakaran vierelleni. Itselleen ja kasvukivuilleen nauraminen on paljon mukavampaa samanmielisen ja samassa kehitysvaiheessa olevan kanssa.

Otfamun ja papan (minä ja puolisoni) parhaisiin muksunmuksuvartiointiin liittyviin kritiikkeihin kuuluu keskipolven hokema: ”olisitteko edes hetken aikuisia, please”. Emme ole. Koska lapsenmielisenä saamme irti elämästä enemmän.

Kulutin elämässäni ison osan lapsuutta ja nuoruutta hoputtamalla itseäni sitku-aikuisuuteen. Turhaan. Sitku vain siirtyy koko ajan. Onneksi.

Toki tunnistan itsessäni vanhenemisen, painovoiman lihojani valuttavan ja luitani kaluavan vaikutuksen. Särkyneet paikat. Varaosaklubiin liittymiseni (mm. tahdistin). Näön rappeutumisen. Tosin jälkimmäisestä myös nautin, koska minäni rajat peilissä hämärtyvät ja pehmenevät päivä päivältä. Ja sulaudun herkemmin osaksi ympäröivää maailmaa.

Vaikka (salaa) nautin ei-aikuisuuden olotilastani, kärsin ulkoisista – tai kenties sittenkin itseni asettamista – tiukoista ”tämän ikäisenä” -käyttäytymisnormeista.

”Tämän ikäisenä” ei lauleta ääneen kerrostalossa, vaikka sielu huutaa jokapäiväistä puhdistumisriittiään. ”Tämän ikäisenä” ei kuljeta paljain käsivarsin, koska kasvavissa alleissani on jotakin hävettävää. ”Tämän ikäisenä” ei heittäydytä kierteellä nurmikon ja auringon hellittäväksi. ”Tämän ikäisenä” ei keinuta lasten leikkipuistossa ilman alamittaista tekosyytä. Ja ennen kaikkea ”tämän ikäisenä” on vaarallista ja jotensakin naurettavaa pogota musiikin tahdissa – paitsi salaa kodin neljän seinän sisällä ja julkisesti vain 50+-diskossa.

Lähdin helmikuussa hetkeksi etsimään ”tämän ikäistä” itseäni paikkaan, jossa kukaan ei minua tunne. Silti nuo samat koruttomat ”tämän ikäisenä ei”-koodit pidättelevät minua tekemästä itseni oloista elämää.

Mutta retkeni ”tämän ikäiseen” minääni on avannut silmiäni.

Toissa päivänä näin 60+ naisen heittäytyneenä tien pientareen nurmikolle polvisukat rullattuna nilkkoihin ja kokovartalollisesti auringosta nauttien. Nainen ei ollut humalassa. Hänellä ei ollut sairaskohtausta. Hän oli vain päättänyt toteuttaa haaveensa auringosta ja nurmikosta.

Eilen näin 70+ miehen lasten leikkipuistossa. Keinumassa. Yksin. Ilman lapsenlapsia. Hän nautti jokaisen heilahduksen ilmavirrasta kasvoillaan. Kiihtyvän vauhdin kouraisuista vatsanpohjassaan. Hänen ilonsa itsestään ja olotilastaan oli käsin kosketeltava.

Tuon ilon haluan omakseni. Mutta tarvitsen tekoja. Tänään aloitan hillittömällä tanssahtelulla.

 

Kommentoi kirjoitusta.

Janoni on osa maailman vesivarojen uusjakoa

Maanantai 7.5.2018 - Minna Sirnö

Pari kuukautta täällä Italiassa ovat olleet hämmentäviä. Täällä on paljon tuttua - allergiani koivut, voikukkameret, hiirenvirnat. Mutta pakkausmuovien, pakkauspahvien ja pakkauslasien viikottainen kertymä alkoi ahdistaa jo heti vierailuni alkumetreillä.

Asuinalueellani on toki kierrätysastiat lasille, muoville ja metallille, pahville ja paperille sekä biojätteille. Mutta ne täyttyvät hetkessä ja pursuavat jo paljon ennen tyhjennystään.

Janonikin aiheuttaa tarvetta kierrättää. Italiassa ei kuitenkaan ole pullopanttia. Italiassa raanavesi on harvoin hyvää. Italiassa rahtaan joka päivä pari litraa vettä kaupasta. Italiassa aiheutan muovipullomeren muovinkeräysastiaan.

Vesi on elämän edellytys. Silti siitä on tehty kauppatavaraa. Ja sitä kautta osa vettä itseään tuhoavaa järjestelmää.

Esimerkiksi Italia taistelee meren muovilauttoja vastaan pakkaamalla kaiken muoviin. Täälläkin kansainväliset vesifirmat kuorivat voittoja sillä, että saastutamme vettä samojen firmojen muovijätteillä.

Ilmaston muutos on omiaan kiihdyttämään elävien olentojen ja kasvien jakoa niihin, joilla on vettä ja niihin, joilla sitä ei ole. Jo nyt osataan ennustaa, että lähivuosikymmeninä viidenneksestä Italiaa uhkaa tulla autiomaa. Sisiliassa tilanne on erityisen paha. Lähes 3/4 siitä uhkaa muuttua autiomaaksi.

Monessa maassa aiemmin kansalliset vesivarat on yksityistetty. Monessa maassa, kuten Intiassa, yksityiset omistajat tuhlaavat huoleti kokonaisten kylien ja kaupunkien asukkaiden elämän ja ruuantuotannon edellyttämät vedet. Muutaman sentin tähden.

Jo 1800-luvulla makean veden tarpeemme kaupallistettiin maailmanlaajuiseksi liiketoimeksi. Ja tänääkin makean veden tarpeemme siirtää kansoja.

Joidenkin kansakuntien aktiivisella politiikalla ohjataan omia kansalaisia siirtymään maasta, jossa vesi on joko saastunut tai sitä on tarpeeseen nähden liian vähän, maihin, missä on makeaa vettä. Tavoitteena on tulevien sukupolvien janon sammuttaminen - ainakin omien kansalaisten osalta.

Uuden ajan siirtomaapolitiikkaa harjoitetaan vesipääoman saalistamiseksi. Vieraillessani reilu kymmenen vuotta sitten Etiopiassa kiinnitin huomiota siihen, että kiinalaiset rahoittivat ja rakensivat valtakunnalle infraa. Tieverkostoja, tietoliikennejärjestelmiä, vesijärjestelmiä, asuntoalueita. Kiinasta tuotujen tuhansien vankien ilmaistyövoimalla.

Paikallisten kanssa asiasta keskustellessani he totesivat, että Etiopia on tekemässä itsensä täysin kiinalaisesta osaamisesta ja huoltotyöstä riippuvaiseksi. Ja pidemmän päälle etiopialaiset itsensä janoisiksi.

Etiopia on harvoja Afrikan vilja-aittoja. Etiopiassa on makeaa vettä. 

Etiopia tänään on esimerkki siitä, että sillä, kuka hallitsee maan vesijärjestelmiä ja millä ehdoilla, on väliä. Monen janoisen vesipisaran verran. 

Kommentoi kirjoitusta.

Niin kauan kuin ihmisoikeussopimukset ja demokraattisten valtioiden perustuslait ovat muuta kuin vessapaperia

Tiistai 24.4.2018 - Minna Sirnö

On ollut vähintäänkin hämmentävää seurata 2 tähden (nyt)liikkeen syntykuvioita samaan aikaan, kun olen täällä Italiassa todistan vaikeaa hallitustietä. Populismilla kun ei aikaansaada inhimillisesti kestävää, yhteisvastuullista ja pitkäjänteistä päätöksentekoa.

Tiedän, että puolueet ovat dinosauruksia. Ja että kaltaiseni puolueuskovat ja -uskolliset ainakin aika-ajoin julistetaan sukupuuttoon kuolevaksi roduksi. Mutta meitä ja puolueitakin näemmä tarvitaan. Muutenhan loikkaajalla ei olisi alustaa, jolla varmistaa paikka seuraavissa vaaleissa tai yhden asian liikkeellä vastavoimaa.

Fanitan 1900-luvun suomalaisia poliittisten liikkeiden jäseniä, jotka uskalsivat unelmoida päiväkodeista, peruskouluista, kansaneläkkeistä, 8 tunnin työpäivistä, sosiaaliturvasta, yhteisvastuusta, vaikka tiesivät etteivät ne toteutuisi heidän oman elämän aikana. He tarjosivat toivoa lapsilleen, lapsenlapsilleen ja näiden lapsille.

Tulevaisuuden ylisukupolvinen toivo onkin mielestäni kaikkien vastuutaan kantavien poliittisten liikkeiden ja puolueiden keskeisin tehtävä. Ja toivon kantajaksi ja antajaksi ei riitä sanahelinä, jonka taustalla on pyrkimys eriarvoistaa ja taata vain harvojen valittujen tulevaisuus.

Tiedän, että kuulostaa jargonialta sanoa, että maailman, valtion, maakuntien ja kuntien päättäjät joutuvat kantamaan vastuuta elämän monimuotoisuuden eri vaiheiden kukoistuksen ja hyvinvoinnin edellytyksistä. Tähän heillä on velvollisuus kaikkialla maailmassa niin kauan kuin ihmisoikeussopimukset ja demokraattisten valtioiden perustuslait ovat muuta kuin vessapaperia. 

Perinteisillä puolueilla on paikkansa juuri siksi, että ne pyrkivät löytämään ratkaisuja elämän ja ihmisyyden laajuisesti paikallisesti, kansallisesti ja maapallollisesti. Mutta on totta, että 100 - 150 vuotta vanhoilla opeilla ja toimintatavoilla ei enää vastata kaikkiin kysymyksiin, vaikka "vapaus, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo" -aatteen edistämiselle on edelleen tarve.

Rehellistä ja kriittistäkin puhetta puolueista tarvitaan jo siksikin, että aika ja asiat muuttuvat. Ratkaisu perinteisten puolueiden päivittämiseen ei kuitenkaan ole muuttuminen lyhytjänteisiksi yhden asian ja harvojen edun liikkeiksi. 

Oman edun ja yhden asian populistiset liikkeet eivät nimittäin koskaan kerro halusta kantaa vastuuta kaikista ja pallostamme tai halusta huolehtia vapaudesta, yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta. Ne kielivät sokeudesta tunnistaa elämän, ihmisyyden ja kestävän kehityksen edistämisen moninaisuus ja yhteisvastuun turvallisuutta lisäävät vaikutukset.
Puolue-politiikka on johtajan paikan ja vastuun tavoittelua. Poliitikko on osa johtoryhmää, joka linjaa kehityksen suuntaa. Johtaminen on myös pelisäännöistä kiinni pitämistä. Näihin pelisääntöihin kuuluu vastuunkanto myös niistä ihmisistä ja asioista, joista itse tai parhaat kamut eivät hyödy.

Minä-minä-johtamiseen eksyminen ei takaa parempaa tai turvallisempaa elämää edes itsekkäimmille hyväosaisille. Rajattomassa maailmassa turvamuurit, aseet tai turvamiehet eivät estä kasvavan osattomuuden ja epätasa-arvon seurauksia kaikkien - myös niiden itsekkäiden - elämässä. 

Minä-minä-johtaminen ei johda yritysmaailmassakaan yhden ainoan itsekkään yksilön onneen kuin ainoastaan silloin, kun muiden ihmisoikeuksia poljetaan ja loukataan räikeästi. Sama pätee politiikassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: puolue, politiikka, yhteisvastuu, populismi

Lämpimät onnittelut kaikille meille, jotka emme enää vaikene!

Maanantai 19.3.2018 klo 13:09 - Minna Sirnö

Olen poliittisen naisliikkeen kasvatti. Ensimmäiset muistoni osallistumisesta kansandemokraattisten naisten tapaamiseen ovat ajalta, kun olin kolme-, neljävuotias. Muistan jo tuolloin ihailleeni, miten naiset ottivat tapaamisissa itselleen äänellään tilaa.

Juuri lukemani Elena Ferranten Napoli-trilogia muistutti minulle, että oma sukupolveni ja äitini sukupolvi elivät vielä joitakin vuosikymmeniä sitten aikaa, jolloin naiset vaikenivat tai oikeammin heidän oletettiin vaikenevan. Oli olemassa kaksi rinnakkaismaailmaa: miesten tila ja naisten tila. Miesten tilassa puhe lainehti työstä maailmapolitiikkaan, naisten tilassa kuunneltiin, ajateltiin, vaan ei kommentoitu.

Molemmat isoäitini olivat naisliikkeen aktiiveja. Äitini oli poliittisesti aktiivinen ja osallistuva. Silti muistan, miten sukuni miehet reagoivat, kun ensimmäistä kertaa heidän seurassaan lähdin noin 19-vuotiaana kartoittamaan silloista puheenaihetta omilla mielipiteilläni. He vaikenivat hetkeksi ja vaihtoivat puheenaihetta. Koska tiedän myöhemmiltä ajoilta, että he arvostivat minua ja ääntäni, ymmärrän, ettei kyse ollut minun tietoisesta mitätöimisestäni. Kyse oli heissä syntyneestä hämmennyksestä, kun miesten ja naisten tilat sekoittuivat.

Olin ollut mukana politiikassa jo jonkin aikaa ennen kuin hakeuduin uudelleen naisliikkeen äärelle. Ja löysin paratiisin. Paikan, jossa puhua ja kuunnella. Parantaa maailmaa arjen tasolla ja globaalisti. Kokea solidaarisuutta ja tukea edetessäni poliittisesti. Siihen asti olin vakuuttunut, että naisilla on vain kolme ikää politiikassa: nostettavat, kestettävät ja räksättävät. Ja, että nuo iät määrittyvät aina suhteessa miehiin.

Naisliikkeen sisällä meheydyin, minusta tuli osa meitä, liikettä, jonka lähtökohdat ovat vahvasti vapaudessa, oikeudessa ja tasa-arvossa.

Naisliikkeen myötä Nytkiksestä muodostui minulle henkinen toinen kotini ja tärkeä kasvunpaikkani, ensin paikallistasolla ja sitten valtakunnallisesti. Oli ja on edelleenkin hämmentävää ja voimaannuttavaa nähdä ja kokea, kuinka erilaiset ideologiat eivät estä yhteistyötä, tekoja ja toimintoja. Nytkiskauteni osoittivat minulle, että politiikan ei tarvitse olla omien arvojeni kompromissoimista. Että politiikkaa voi tehdä yli puoluerajojen luopumatta itsensä ytimestä. Että äänelläni on enemmän kantavuutta, kun olemme yhdessä äänessä – kaikissa tiloissa, joissa tuota ääntä tarvitaan.

Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä: Onnea 30-vuotias Nytkis ja kiitos, ettet vaikene!

Kommentoi kirjoitusta.

"Siksi en ole täällä"

Perjantai 9.3.2018 - Minna Sirnö

Tänään on Alessian ja Martinan hautajaiset. Näiden 8- ja 12-vuotiaitten sisarusten äiti Antonietta ei pysty osallistumaan hautajaisiin. Hän on tehohoidossa fyysisistä ja psyykkisistä syistä. Hän haavoittui hieman ennen kuin hänen haavoittajansa, tyttöjen isä Luigi ampui sisarukset ja sitten itsensä.

Antonietta oli moneen kertaan ottanut miehestään yhteyttä viranomaisiin. Tyttäret eivät uskaltaneet olla yksin isänsä kanssa. Silti sekä Luigi että hänen perheensä jäivät avun ulkopuolelle.

Tapaus on saanut Italiassa paljon huomiota. Heti surmista lähtien perhesurmien ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on käsitelty sekä uutisissa että keskusteluohjelmissa. Yhteisenä teemana on tuomita kaikenlainen väkivalta, mutta ennen kaikkea nostaa näkyviin perheen sisäinen naisiin ja lapsin kohdistuva väkivalta.

Kansainvälistä naistenpäivää vietettiin täällä monella paikkakunnalla Io non sono qui perchè -teemalla, jossa Suomessakin nähdyllä tapaan haluttiin konkreettisesti tehdä näkyväksi ne naiset, jotka läheinen on surmannut.

Naistenpäivänä myös poliisit panostivat kampanjoimaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.

Kaduilla on ollut hiljaisia kynttiläkulkueita, joilla tuetaan tyttöjen ja Antoniettan omaisia. Ja muistutetaan, että tällaista ei saa tapahtua enää koskaan.

Luigi haudattiin hiljaisuudessa.

Tyttöjen hautajaiset ovat sen sijaan mediatapahtuma. Paikalle on saapunut tv-kanavat, toimittajat ja satoja ellei jopa tuhansia ihmisiä. Osoittamaan suruaan. Ja osittaakseen #WeTooGether - olemme yhdessä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.

Kommentoi kirjoitusta.

Etelä ja Pohjoinen lyövät ehkä kättä - ratkaisevaa suhde yhtenäiseen valtioon ja maahanmuuttajiin

Maanantai 5.3.2018 - Minna Sirnö

Pohjoinen Italia äänesti keskustaoikeistoa. Etelä viiden tähden liikettä.

Kun lähes kaikki äänet on laskettu, keskustaoikeiston vaaliliiton äänisaalis edustajahuoneen paikoista on 37 %. Viiden tähden liikkeen 32 %. Senaatin vaaleissa äänisaaliit näyttäisi vät olevan lähes samat.

Hallituksen muodostaminen on äänisaaliin peusteella neljän puolueen kauppaa.

MOVIMENTO 5 STELLE sai yksittäisenä puolueena eniten ääniä vaaleissa. Viiden tähden liike on ympäristöpopulistinen, euroskeptinen, suoran kansanvallan lisäämiseen ja julkisen ohjaukseen vähentämiseen pyrkivä liike. Sen ex-johtaja Il "Papa" Grillo ei kannata ajatusta, että jos on syntynyt jossakin maassa, on kyseisen maan kansalainen riippumatta vanhempien kansalaisuudesta.

Keskustaoikeiston vaaliliitto koostui neljästä puolueesta, joista vaalisaaliiltaan suurin on LA LEGA, noin 18 % kaikista äänistä, ja toiseksi suurin FORZA ITALIA, noin 14 % äänistä. 

LA LEGAn jäseniä yhdistää Pohjois-Italian itsenäistymisajatus, osavaltiojohtoisuus ja etninen kansallismielisyys.

FORZA ITALIA on tunnettu ennen kaikkea berlusconismostaan. 

Keskustavasemmiston äänisaalis on noin 23 %. Myös siihen kuului neljä puoluetta. Mutta vain yksi a-sarjalainen eli vaalien toiseksi suurin puolue PARTITO DEMOCRATICO, jonka äänisaalis oli noin 19 %. Demokraatit vaalivat perustuslakia, moniarvoisuutta ja pyrkivät vaikuttamaan Euroopan suuntaan järjestelmän sisältä. 

Näiden neljän kesken käydään haastavat hallitusneuvottelut. Viisi tähteä on jo avannut keskustelun. Ja täysin ymmärrettävästi, sillä se näillä näkymin päättää, minkä puolueen tai ryhmittymän kanssa perustaa hallituksen.

Ratkaisevaa lienee se, kuinka tosissaan viiden tähden liike on yhtenäisen Italian alasajossa - ja suhteessa maahanmuuttajiin.

Kommentoi kirjoitusta.

Äänestyskäyttäytymistä italialaisittain

Sunnuntai 4.3.2018 - Minna Sirnö

Täällä Italiassa ainakin tarjotaan mahdollisuus äänestää vaalipäivänä; äänestämään pääsi jo aamusta kello 7 ja viimeisenkin italialaisen luulisi ehtivän paikalle ennen ovien sulkeutumista kello 23.

Päivän mittaan täällä on uutisoitu siitä, kuinka uusi vaalijärjestelmä hämmentää äänestäjiä.

Itseäni hämmentää sivustaseuraajana muun muassa parlamentin kaksikamarisuus (edustajanhuone ja senaatti), se että molempiin kamareihin valitaan sekä enemmistövaalilla että suhteellisella vaalilla, tietoisuus siitä, että osa senaatin paikoista on elinikäisiä ja ennen kaikkea se, että edustajahuonetta koskevassa vaalissa ääni-ikäraja on 18 vuotta, senaatissa 25 vuotta.

Suomessa tiedotusvälineet kuulemani mukaan seurasivat Italian vaaleja koko päivän tiiviisti.

Tuntuu kuin koko EU-alue pidättelisi henkeä odottaessaan Italian vaalitulosta. Vaikuttavathan ne tavalla tai toisella koko Euroopan suuntaan.

Samaan aikaan Italiassa televisio kuitenkin puhkuu kiva-kivaa kotisunnuntain ratoksi.

Kuulun siihen sukupolveen, jolle opetettiin, että äänioikeutemme on itse asiassa velvollisuus. Että demokratia edellyttää jokaisen osallisuutta. Muuten elämme maassa, jossa äänetön enemmistö tyytyy harvojen valtaan.

Minulle vaalit ovat osa osallisuuttamme. Siksi tuntui aamu- ja iltapäivästä kummalta seurata vaaleja, jotka näyttivät olevan harvojen harrastus. Puoleen päivään mennessä Italian parlamenttivaaleissa äänestämässä oli käynyt vasta 19,43 %.

Olin unohtanut, että oleilen katolilaisessa maassa, jossa sunnuntaille on oma rytminsä.

Alkuillasta tapahtui nimittäin selkeä käänne: seitsemän aikaan parlamenttivaalien äänestysprosentti olikin jo 53,64 %. Mutta Pohjois-Italian ja Etelä-Italian välillä on revennyt iso ero äänestysinnossa: vilkkaimmin äänestettiin Emilia-Romagnan alueella (67,39) ja vähiten Calabriassa (46,09) & Sisiliassa (46,13).

Ovien sulkeutumisen jälkeen äänestysaktiivisuudeksi kerrottiin edustajahuoneen osalta olevan yli 70 % (tarkistuslaskennat edelleen käynnissä tätä kirjoittaessani).

Ei paha. Tästä mallia omiin maakuntavaaleihimme.

Nyt jään jännittämään tietoa valituista.

Äänestysaktiivisuuslähde: 
http://elezioni.interno.gov.it/camera/votanti/20180304/votantiCI

 

Kommentoi kirjoitusta.

Elezioni italiani - tottumattomalle näkymätön vaalikamppanja

Keskiviikko 28.2.2018 - Minna Sirnö

Sunnuntaina Italiassa on vaalit. Silti olen nähnyt vain muutamia vaalijulisteita Rooman katukuvassa ja täällä Arezzossa en yhtään. Kaduilla olen saanut kävellä rauhassa. Käteeni ei ole työnnetty yhtään vaalimainosta, enkä ole nähnyt suuria joukkoja kerääntyneenä täkäläisittäin suomalaisen makkaran ja kahvin äärelle torihaastamaan ehdokkaita.

Kymmenien (satojen?) tv-kanavien pujottelunikaan ei ole merkittävästi tiivistänyt tunnelmaa tulevista vaaleista. Lähinnä kanavat pursuavat tosi-tv:tä, tietovisoja ja amerikkalaisia sarjoja ja niiden uusintojen uusintoja.

Roomassa käytin tunnin läpikäymällä 637 kanavaa löytääkseni Berlusconin. Hänen vaalipuheensa ei puitteiltaan poikennut kymmenien naapuriostoskanavien "aito kultakello eurolla"-mainoksista. Entisen pääministerin puhe vaikutti lähinnä halvasti ja vanhanaikaisesti tuotetulta, surulliselta.

Toki tv:ssä näkyvät vaalit. Muun muassa lyhyinä uutispätkinä lumi- ja pakkassääuutisten lomassa. Mutta vaalipuhetta saa siis todellakin etsiä. Tai siis ainakin poliitikkojen puhetta ja vuoropuhelua keskenään. Pääosin äänessä ovat toimittajat.

Esimerkiksi Rai 2:lta tuleessa Elezioni 2018 – Conferenze Stampa -ohjelmassa neljä toimittajaa hiillosti yhtä poliitikkoa. Sen sijaan siis, että eri puolueiden edustajat haastaisivat toisiaan.

Epätoivoinen nettietsintänikään ei luonut vaalikiihkoa ja räväkkää ajatustenvaihtoa uhkuvaa olotilaa. Sisäministeriön kuivakat (= asialliset) Elezioni Politiche e Regionali -vaalisivut kertovat toki vaalien luonteen, vaan eivät anna kipinää äänestää.

Pitkän ja eri viestintäkanavia koskeneen etsinnän jälkeen löysin joukon ehdokkaita – tapahtumaluettelona täkäläisessä -lehdessä.

Paikallislehdelle pitää nostaa hattua tasapuolisuudesta – se kertoi tarkasti eri puolueiden ehdokkaiden tapaamismahdollisuudet. Mutta senkin sivuilla pääosaa näyttelivät lumi, pakkanen ja jalkapallo. 

Istun kerrankin muun maan vaalien aitiopaikalla. Mutta missä on vaalihumu? Päällekkäin puhuvat poliitikot? Kirkuvat ehdokasjulisteet? Tyrkyttävät tukiryhmäläiset? Vaalikoneet? 

Kotoisessa vaalityössämme näyttäisi olevan enemmän äksöniä ja tuppuraa, kuin täkäläisissä. Ainakin näin tottumattoman tarkkailijan silmään.

 

Kommentoi kirjoitusta.

Ääniveistoksia, liiketunnistimia ja arkkitehtuuria

Tiistai 27.2.2018 - Minna Sirnö

Liiketunnistimen tekemä omakuvani MAXXIn GRAVITY. IMMAGINARE L’UNIVERSO DOPO EINSTEIN -näyttelyssä. Foto: Minna Sirnö

Rakastan itseni haastamista taiteella.

Siksi etukäteen jo odotin tämän matkani ensimmäisiä taidetreffejä nyt jo pyhiinvaelluskohteeksi osoittautuneeseen Rooman MAXXIin eli Museo nazionale delle arti del XXI secoloon. Enkä pettynyt taaskaan. 

Saan silkkaa mielihyvää tuijotellessani arkkitehti Zaha Hadidin suunnittelemaa rakennusta. Jälleen kerran jäin vain seisoskelemaan johonkin museon monista nurkista, ihailemaan muotoja ja ennen kaikkea luonnonvaloa, joka muokkaa talon omien rakenteiden ja osien varjoilla jokaista näkymää.

Wallid Raadin A Proposal for a Beirut Site Museum MAXXIn HOME BEIRUT. SOUNDING THE NEIGHBORS -näyttelyssä. Foto: Minna Sirnö

Mutta tällä kertaa minut huumasi ennen kaikkea ääni. MAXXIn jokainen kapeneva, levenevä, nouseva, laskeva kuja ja soppi muodosti useiden ääniveistosten sinfonian.

On mahdotonta kuvailla sitä tunnetta, kun jätin taakseni MAXXIn BLACKOUT. ALLORA & CALZADILLA -näyttelyssä pimeän videohuoneen ja aloin nousta kapenevaa käytävää kohti luonnonvaloa - ja jokainen askeleeni vei minut erilaisen äänimaailman äärelle.

Leijun, kun taide tekee edes hetkeksi minusta osan jotakin ja kaikilla aisteillani.

Ps. Lokikirjoittellen jatkossakin aika-ajoin taidetreffeistäni. 

Kommentoi kirjoitusta.

Kohti uusia seikkailuja

Sunnuntai 25.2.2018 - Minna Sirnö

Joskus elämä on siitä kummallista, että saa useita uusia alkuja.

Itse olen jälleen jonkin uuden äärellä, kun huomenna rynnin 24 kilon ja kahdesti vyötetyn matkalaukkuni, 7 kilon selkäreppuni ja en edes uskalla punnita käsilaukkuni kanssa Italiaan lähes kolmeksi kuukaudeksi tutkimaan itseäni ja sitä, miksi haluan tulla.

Ihana, opettavainen ja voimaannuttava työni Taiteen edistämiskeskuksen johtajana päättyy virallisesti vasta 28.2.2018, mutta otan vähän förskottia.

Parin taidetreffejä Rooman kanssa viettämäni päivän jälkeen maaliskuun päätehtäväni on feng shuin ja itse tutkiskelun lisäksi työstää hakemusta Jyväskylän yliopiston Humanistis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan jatko-opintoihin.  Taiteen edistämisen poliittista ohjausta käsittelevän tutkimussuunnitelmani neljäs versio on työn alla. Vanhat opintosuoritukseni saatettu sähköiseen muotoon. Ja opintosuunnitelma, noh, suunnittelua vaille valmis.

Olen jo tähän mennessä alkusyksystä asti saanut tutkimussuunnitelmani tekoon paljon apua Miikka Pyyköltä, Sari Karttuselta ja Paula Karhuselta. Lämmin kiitos heille. Ja minua lempeästi eteenpäin opintojen teille kannustaneille taikelaisille.

Elämä on. Juuri nyt isoja tunteita. Paljon perhosia vatsanpohjassa. Odotuksia. Ja innostusta.

Kommentoi kirjoitusta.

28.1.1918

Sunnuntai 28.1.2018 klo 14:24

19180128asetuskokoelma-1.png

19180128asetuskokoelma-2.png

Kommentoi kirjoitusta.

Taidepuheen voimaannuttama

Torstai 18.1.2018


Tänään oli hyvä taidepuheen päivä. Pääkoppani hyrrää positiivisilla ylikierroksilla monestakin syystä. Oloni on aina onnellisempi, kun ympärilläni puhutaan taidetta ja taide- ja taiteilijapolitiikkaa.

Eilen julkaistiin #kulttuurivos-työryhmän ehdotus taide- ja kulttuurilaitosten rahoituksen uudistamiseksi, ja tänään somessa ja mediassa käydään vilkasta keskustelua taidetoimijoista paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti. Taide on siis tapetilla.

Taike puurtaa parhaansa saadakseen toiminta-avustukset maailmalle. Päätösten esittelyjen lomassa minulla oli tänäänkin ilo käydä taiteen rahoituksen tulevaisuuskeskusteluja fiksujen taikelaisten kanssa.

Taiken #Kulta päivässä ruodittiin tänään kulttuuri- ja taidealan yhteisiä edunvalvontatarpeita. Haasteena tänään on, kenelle soitan, kun haluan kuulla taiteen tarpeista. Keskustelu tänään kieli halusta yhteistyöhön ja yhteiseen edunvalvontaan isoissa, koko taidekenttää koskevissa kysymyksissä, vaikka yhteistyön muodot ovakin vielä hakusessa.

Ja yhteensä kuusi kahdeksasta presidenttiehdokkaastamme haluaa puhua taidetta - ainakin jos on uskomista Taiken 100 puheenvuoroa taiteesta -blogiin. Tänään viimeisimpänä istuva presidenttimme. Enää en voi pahoitella, etteikö huippupoliitikkomme olisi valmiita taidekeskusteluun.

Tiedän, ettei maailmaa saa valmiiksi taidepuheella. Mutta näinäkin päivinä otettiin monta hienoa askelta kohti jotakin parempaa useiden erilaisten taidepuheenvuorojen muodossa. Uskallan väittää, että juuri näillä taidepuheenvuoroilla turvaata oikeuttamme taiteeseen tulevaisuudessa edes hitusen enemmän.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: taide, taidepolitiikka, kulta-hanke, edunvalvonta

Työn alla 2018 alkaen

Sunnuntai 14.1.2018 klo 21:30

Alan 1.3.2018 lähtien työstämään hajatelmiani taiteen poliittisesta ohjauksesta tutkituksi tiedoksi. Maalini on vuodessa 2021. Ajatustyötäni helpottaakseni tulen aika ajoin kysymään sinulta asioita sekä näillä sivuillani että somessa.

Samalla pikkuhiljaa päivitän näiden sivujen ajatusarkistojani lähemmäksi nykyminääni. Intohimosta taiteeseen ja ihmisyyteen.

Kommentoi kirjoitusta.

Hiljaiselosta moottorin käynnistelyyn

Sunnuntai 17.12.2017

Olen ollut harkitusti hiljaa tai ainakin hiljaisempi kirjoituksissani maaliskuusta 2013 lähtien.

Ei siksi, etteikö minulla olisi ollut sanottavaa - aika ajoin omasta mielestänikin ehkä liikaakin.

Vain osaksi siksi, että puheeni ovat nykyisin pääosin powerpointien tai prezien taustaäänimaailmaa tai viiden minuutin tervehdyksiä ja kirjoittamiseni harjoituksen puuteesta hidasta ja kangertelevaa.

Ja täysin siksi, että edustan hetkellisesti työkseni jotakin itseäni isompaa, kulloinkin vallitsevaa taidepolitiikkaa ja siihen liittyvää hallituksen, eduskunnan, ministeriön, ministerin, taidekentän keskustelua. Pääni, ääneni ja käteni ovat täyttyneet upeilla ajatuksilla ja teoilla, jotka eivät ole olleet omiani.

Oma mielipide on ihmisoikeus. Taide on ihmisoikeus. Taiteesta puhuminen on oikeus. Taide on sieluni ruokaa. Taide tekee minusta minut.

Näiden elämääni viitoittavien sanojen äärelle palailen omalla äänelläni hitaasti, mutta varmasti ajan vyöryessä kohti maaliskuuta 2018. Sanojen häkellyttävän ja nautinnollisen yhdistelmisen moottorini alkaa vähitellen heräillä. Ja polttoainetta moottorillani riittää, kiitos taikelaisten ja viime vuosina kohtaamieni taiteen ja kulttuurin asiantuntijoiden.

Kommentoi kirjoitusta.

Koska viimeksi...

Tiistai 12.12.2017

Koska viimeksi avasin suuni ja metsästin hiutaleita kielelläni?

Ehkä viimeksi kuusitoistavuotiaana hetkellisen onnellisuuspuuskan keskellä.

Ja tänään loskassa rämpiessäni. Onnellisuuspuuskassani.

Kommentoi kirjoitusta.

Äitini näki unia

Perjantai 1.12.2017 - Minna Sirnö

Pienestä pitäen odotin äidin istahtamista aamupöytään, joka tuoksui pitkään hellalla olleelta kaurapuurolta, siihen lisätyltä maidolta ja sokerilta. Isolta lusikalliselta makeakiveä. Ja kahvilta, jonka tuoksu toi turvallisuutta, vaikkei maku mielyttänytkään minua.

Äitini heräsi aina aamuun kertoen unensa. Hänen unensa olivat täynnä väriä, tapahtumia, yllättäviä käänteitä. Kertoessaan unistaan hän maalasi eteeni ihmeitä, naurua ja kummallisia sattumuksia, joiden varassa jaksoin joskus vaaralliseltakin tuntuneet päiväni alamittaisten arjessa.

Äitini näki unia, mutta minusta äidittömästä tuli uneton.

Kommentoi kirjoitusta.

Prosentti ajastani taiteelle

Maanantai 11.9.2017 - Minna Sirnö

Prosenttiperiaatteessa kohtaa parhaimillaan kaksi Yhdistyneiden kansakuntien yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen 27. artiklan kaksi puolta: perustavanlaatuinen oikeutemme luoda ja perustavanlaatuinen oikeutemme kokea taidetta.
Viime vuosina valtio ja Taiteen edistämiskeskus on määrätietoisesti tukenut prosenttiperiaatteen juurruttamista rakennusalalle. Prosenttiperiaatetta laajennetaan valtion tuella koskemaan myös sosiaali- ja terveyspalveluitamme. Tutkitusti taide tekee hyvää meille ja siksi on hyvä, että taide palaa juurilleen eli sinne, missä ovat ihmisetkin.
Taidetarjonta on yhä useammin osa arkeamme. Mutta vielä on matkaa siihen, että taide on aidosti osa tietoista arkeamme ja kilpailu ajastamme on kova. Siksi Taiteen edistämiskeskus on käynnistämässä kampanjaa, jossa haastamme itse kunkin käyttämään sata minuuttia viikossa taiteen tekemiseen ja kokemiseen. Kyseessä on prosenttiperiaatteen ulottamisesta ajankäyttöömme, sillä sata minuuttia on noin prosentti viikosta. Päiväannoksena se tarkoittaa 15 minuuttia.

Kommentoi kirjoitusta.

Laulanpa sittenkin

Lauantai 26.11.2016

Jännä miten fyysiset ongelmat muistuttavat, että kannattaa aika ajoin panostaa itselleen tärkeisiin asioihin.

Tajusin tänään, että minulle yksi tärkeimmistä asioista on laulaminen. Lakkasin monestakin syystä laulamasta vuonna 2011. Sen jälkeen korkeintaan kerran tai kaksi olen laulanut muutaman laulun karaokessa, mutta se ei ole poistanut laulamisen polttavaa tarvetta elimistöstäni.

Ennen vuotta 2011 olin laulanut aina, jo kauan ennen kuin aloin puhua. Kaikissa elämäni tiukoissa tilanteissa ihanien ystävien lisäksi juuri laulaminen on ollut minulle lohduttava hellä syleily, turvapaikka maailman myllerryksessä.

Laulamattomuuteni on kuluneiden viiden vuoden aikana ollut ahdistava musta onkalo sielussani ja veitsi sydämessäni, monen yksinäisen itkun syy. Kukaan ei ole pakottanut minua laulamattomuuteen.

Minulla on vain ollut vahva tunne, ettei elämässäni ole enää fyysistä tai henkistä tilaa laululle.

Tänään tein tietoisesti tuota tilaa elämääni koemielessä. Yksin kotona ollessani aloin salaa laulaa itselleni tärkeitä lauluja itsekseni itseäni varten. Yksi mahtavimmista kaksituntisista elämässäni. Taidan tehdä saman toistekin.

Kommentoi kirjoitusta.

Vanhemmat kirjoitukset »