“Kulttuuri on kokijalleen kaikin puolin mukavaa ja kivaa, mutta sen olemassaolo edellyttää, että elävät taiteilijat pysyvät leivässä.”
Eduskuntaryhmämme aamukahvivieraana oli jokin aika sitten joukko kulttuurin ammattilaisten edunvalvojia.
Yhteistä näille eri kulttuurialojen ammattilaisille oli huoli siitä, että taiteilijoiden on nyky-Suomessa perusteltava päivittäin sitä, että heillä on oikeus olla olemassa.
Yllättävää kyllä ongelmat kulttuurin saralla muistuttavat kovasti niitä ongelmia, joissa koko julkinen sektori painii. Miten matalapalkkaiselle alalle saadaan houkuteltua pysyviä työntekijöitä ruuhka-Suomen ulkopuolellekin? Koska päättäjät oivaltavat työvoimavaltaisen kulttuurin olevan olennainen osa aluepolitiikkaa ja ennaltaehkäisevää sosiaalityötä?
Menneitten vuosisatojen mesenaatteja on tänään vaikea löytää kulttuuriamme tukemaan. Eikä harvinainen kielemme ja vähälukuinen kansamme luo todellista pohjaa kaupallistuneelle tai ylikansalliselle kulttuurituotannolle. Siksi yhdentyvässä Euroopassa ja pienentyvässä maailmassa julkinen tuki kulttuurille on tärkeämpää kuin koskaan.
Suomen teatteri-, kirjasto- ja musiikkikasvatusverkostot ovat ainutlaatuinen voimavara, jota meillä ei ole varaa hukata. Kansainvälisestikin kadehdittavasti meillä on jokaisessa yli 25 000 asukkaan kaupungissa kiinteä teatteri. Ja ammattilaisten tiheä verkko ruuhka-Suomesta Euroopan syrjäkyliin takaa myös meille muille mahdollisuuden harrastaa ja kehittää itseämme ihmisenä.
Suomessa on noin 15 000 ihmistä, jotka uskaltavat tunnustautua taiteilijoiksi.
Muutaman vuoden kuluttua heitä on kaksinkertainen määrä – kiitos vetovoimaisen koulutuksen. Tästä joukosta kuitenkin vain murto-osa saa nyt ja näillä näkymin myös tulevaisuudessa jokapäiväisen leipänsä pelkästään tekemästään taiteesta.
Suomessa arvostetaan menneiden aikojen menehtyneitä mestareita. Jotta myös tulevaisuudessa on oman aikamme mestareita ihailtavaksi, on varmistettava, että myös nyt on eläviä taiteilijoita. Mutta eläviä taiteilijoita ei ole, jolleivät mahdollisuudet työskennellä, elää tai vaikkapa sairastaa ja jäädä ansaitulle eläkkeelle ole olemassa.
Pelkillä aplodeilla ja kiitoksilla eivät edes kulttuurin ammattilaiset elä. Yhä useammalla taiteilijalla ei ole vakituista työsuhdetta, ei vakituisen työsuhteen tuomaa sosiaaliturvaa eikä eläkettä. Varsinkin kuva- ja tanssitaiteilijoiden asema Suomessa on heikko. Alhaisista, epäsäännöllisistä ja epävarmoista tuloista ei myöskään ole varaa maksaa itselleen kohtuukokoista yrittäjäeläkettä tai sosiaaliturvaa, ja monen yllätyksesi vuosien yrittäjäeläkkeen maksamisen tuloksena onkin vain muutama euro kansaneläkkeen lisukkeena.
Eräillä kulttuurialoilla palkkatyön osuus taiteilijan tuloista on pienenemässä ja erilaisten tekijänoikeuskorvausten merkitys kasvamassa. Ongelmana kuitenkin on, että osa kulttuurin ammattilaisista on järjestäytymättömiä, jolloin taiteilijoiden edunvalvontakin tekijänoikeus-, sosiaali- ja verotuskysymyksissä on vaikeaa. Esimerkiksi muusikoista 2/3 on “villejä ja vapaita” eli lähes täysin markkinoiden armoilla. Siksi tänä syksynä käsittelyyn tuleva tekijänoikeuslaki ja sen valvonta ovat enemmän kuin elinehto kulttuurimme hengissä säilymiselle.
Taiteessa ei ole olemassa ilmaista lounasta. Vaihtotalouden soveltaminen kulttuuriin tuo takuu varmasti esiintymistilaisuuksia, muttei kasvata esiintyjien tilipussia. Ja samalla on otettu aimo askel lähemmäksi harmaan talouden valvomatonta aluetta, jossa hyödyn keräävät muut kuin tekijät itse.
Lamavuosien leikkuri iski raskaasti kulttuuriin, jonka osuus julkisista rahoista laski sekä kunnissa että valtiontaloudessa. Pientä ja hiljaista oli helppo lyödä näkemättä, minkälaisen loven lyhytnäköiset säästöt kulttuurin saralla saivat pitkällä tähtäimellä aikaan hyvinvoinnissamme. Jotta omaleimaisella ja monimuotoisella kulttuurillamme on tulevaisuutta ja sisältötuotannolla tekijänsä, julkista tukea kulttuurille on pikaisesti nostettava. Kulttuuria ei tarvitse tukea siksi, että joku julistaa olevansa taiteilija isolla T:llä. Sitä on
tuettava siksi, että kyse on meidän kaikkien edusta.
