Toivon poliittiseksi liikkeeksi voi kasvaa tai tulla uudelleen

Poliittinen ohjaus, 28.5.2019

”Ei kuitenkaan ole viisasta eikä oikein, että Suomi ryhtyy edes humaanisessa mielessä sijoittamaan taloudellisia pakolaisia, joita ekologisten kriisien hallitsemattomuus tuottaa. Kansantalouden kasvua ei pidä yrittää jatkaa vierastyövoimalla, vaan talous on suhteutettava vähenevän väestön tarpeisiin ja maan kestäviin mahdollisuuksiin.”

Puolueet voivat yllättää sekä negatiivisesti että positiivisesti, kun tutkii niiden menneitä kirjauksia ohjelmiinsa. Tutkiessani puolueiden ohjelmia olen huomannut, että toivon poliittiseksi liikkeeksi voi kasvaa tai tulla uudelleen.

Esimerkiksi vielä vuonna 1974 nykyisten perussuomalaisten kantaäiti SMP vaati Kulttuuripoliittisessa erityisohjelmassaan sitoutumista YK:n ihmisoikeuksien julistuksen periaatteisiin ja vastusti fasismia.

Itse rakastan ajatusta, että poliitikot ajavat tulevaisuuden toivon asiaa toistemme vihaamisen sijaan. Mutta tutkiessani puolueidemme ohjelmia 1960-luvulta tähän päivään, en voi välttää ajatusta, että lähes kaikilla poliittisilla liikkeillämme on ollut synkät hetkensä keskinäisen vihan ja epäsolidaarisuuden lietsonnassa. Omasta lapsuuden ja nuoruuden kokemuksestani tiedän, että itselleni rakkaassa vasemmistoliikkeessä hukattiin energiaa ja hyvien asioiden ajajia keskinäiseen syyttelyyn ja vainoamiseen.

Viha ja muukalaisvastaisuus ovat kymmenkunta vuotta hallinneet politiikan julkisuutta. Uusoikeiston ja nationalistien globaalina aikana tämän kirjoituksen alussa oleva lainaus kuulostaa tutulta vaaliretoriikalta. Juuri tästähän monessa tämän ajan oikeistopopulistisessa liikkeessä on kyse: pakolaisvarstaisuudesta, vierastyövoiman vastustamisesta ja ”kansallisesta edusta”.

Kyse ei kuitenkaan ole nykypopulistipuolueen kirjauksesta, vaan Ekologinen Puolue Vihreiden puolueohjelmasta vuodelta 1991. Kyseessä oli vihreän poliittisen liikkeen syntyajat. Koijärvi oli koettu vuonna 1989 ja nykyinen eurooppalainen vihreiden poliittinen liike alkoi saada jalansijaa Suomessakin ensin paikallispolitiikassa ja sittemmin eduskunnassa ja EU-parlamentissa.

Vuonna 1991 vihreitä puolueita oli käytännössä kaksi: linkoslaisempi Ekologinen Puolue Vihreät ja ihmisoikeuslähtöisempi Vihreä Liitto. Kuten usein aatteellisten puolueiden syntyaikoina suuntia toteuttaa ideologista ydintä – tässä tapauksessa ekologisuutta – on monta, joista aikojen saatossa kirkastuu yksi vallitseva suunta ja liike. Niin myös vihreillä. Linkoslainen kova ja joskus epähumaanilta kuulostava retoriikka on väistynyt ihmisyyttä kunnioittavammilla linjauksilla. Vuonna 1994 Vihreä Liitto kirjasi puolueohjelmaansa, että ”Suomen kansallinen kulttuuri on suomalaisten tekemän kulttuurin lisäksi myös vähemmistöjemme kulttuuria. Pakolaisten ja muiden ulkomaalaisten omat kansalliset kulttuurit ovat samoin kulttuurillemme rikkaus.”

Juuri käydyt EU-parlamenttivaalit osoittivat, että ilmastonmuutoksen torjunnalla, ihmisoikeuksien edistämisellä ja yhteisvastuulla on vankka kannattajakunta sekä Suomessa että Euroopassa. Tämä näkyy sekä vihreiden että muiden

Toivoa on siis tarjolla tänäänkin kaiken vihanlietsonnan keskellä. Ja toivottavasti toivo, ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja solidaarisuus valtaavat vähintään yhtä ison tilan politiikan tekemisen julkisuudessa kuin vihaliikkeelle on siinä tähän asti annettu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *