Sillä, mistä raha tulee, on väliä (2)

alkuperäinen kirjoitus 11.8.2018, päivitetty 20.12.2019, Kulttuuribudjetista muutaman promillen tähden, osa 1 (2. versio)

Sivistysvaltio rahoittaa taidetta ja kulttuuria.
Sivistysvaltio takaa taiteen vapauden varmistamalla taiteilijoille ja taidetoimijoille aidosti riittävät toimintamahdollisuudet.
Sivistysvaltiossa kulttuurissakin lakisääteiset asiat on rahoitettava verovaroin.

Taiteen ja kulttuurin suora tuki valtion budjetissa jää alle prosentin. Joitakin vuosia sitten silloinen kulttuuriministeri Pia Viitanen havainnollisti taiteen ja kulttuurin valtionrahoitusta vertauksella rantapalloon, tennispalloon, pingispalloon ja kumipalloon (siis siihen yli 40-vuotiaiden lapsuudesta tuttuun sormenpään kokokoiseen hyvin pomppivaan palloon).  

Viitasen vertauksen mukaisesti eduskunta päätti tänään vuodelle 2020 budjetin, jonka kaikki menot yhteensä (rantapallo) ovat 57,9 miljardia euroa. Opetus- ja kulttuuriministeriön osuus (tennispallo) siitä on 6,9 miljardia euroa eli 11,9 %. Taiteen ja kulttuurin suoran tuen osuus eli budjettikirjan kohta 29.80 (pingispallo) on esityksessä 0,48 miljardia euroa ja sen osuus kaikista valtion menoista on 0,8 %. Taidetoimikuntien ja Taiteen edistämiskeskuksen jakama suora tuki ammattitaiteilijoille (kumipallo) kerrotaan vasta joulukuun lopulla opetus- ja kulttuuriministeriön vuoden 2020 käyttösuunnitelmassa. Mutta perinteisesti se on ollut noin 0,02 miljardia euroa eli 0,04 % valtion budjetista.    

Iso periaatteellinen kysymys on, mistä sivistysvaltio taidetta ja kulttuuria rahoittaa. Etenkin aikana, jolloin rahapelituottojen eettisyyttä ja kestävyyttä kyseenalaistetaan.

Veikkausvoittovarojen käytöllä taiteen ja kulttuurin rahoituksessa on pitkät perinteet ja yhtä pitkä poliittinen tuki. Esimerkiksi taidetoikuntalaitosta eli nykyistä Taiteen edistämiskeskusta ja sen yhteydessä toimivia taidetoimikuntia käynnisteltäessä 1960-luvun lopulla taiteen ja kulttuurin budjettimenoista lähes 4/5 rahoitettiin rahapelivaroista.

Vuosien saatossa lakisääteisten taide- ja kulttuuritoimintojen rahoitusta siirrettiin enenevässä määrin verovaroilla maksettavaksi. Mutta 1990-luvun laman aikana valtion kulttuuribudjetti heilahti jälleen veikkausvarapainotteiseksi muun muassa lakisääteisten kirjastojen rahoituksen osalta.

Korjausliike takaisin veroja enenevässä määrin rahoituksenlähteenä käyttäväksi vei parikymmentä vuotta. Korjausliikkeeseen lähdettiin, koska kansanedustajat halusivat, että lakisääteinen toiminta rahoitetaan aina (tai edes pääsääntöisesti) veroilla.  

Lähes poikkeuksetta tuosta korjausliikkeestä lähtien valtiovarainministeriö on silti ollut vuosi toisensa jälkeen budjettiehdotuksissaan siirtämässä kulttuuribudjettia enemmän veikkauksella rahoitettavaksi. Ja lähes poikkeuksetta eduskunta on vuosittain viimeistään lisätalousarviossaan paikannut painopistettä vähän enemmän verovaroilla rahoitettavaksi.

Sillä, kummasta korista asioita rahoitetaan, on väliä.  

2010-luvulla rahoituksesta noin puolet on rahoitettu veikkausvoittovaroilla ja toinen puoli verovaroin. Ensi vuoden kulttuuribudjetti on kuitenkin edelleen selkeästi riippuvainen rahapeleistä, sillä 53,4 % taiteen ja kulttuurin suorasta tuesta aiotaan rahoittaa veikkausvaroista.  

Verovaroin on mahdollista sitoutua lakisääteisiin, pysyväisluonteisiin ja useiden vuosien hankkeisiin.   Rahapelivarojen määrään vaikuttaa aina aiempina vuosina pelatut eurot. Siksi veikkausvoittovaroilla on enemmän harkinnanvaraisen, lyhytjänteisen, maksimissaan vuoden projektirahoituksen luonne.  

Verotulotkin toki vaihtelevat, mutta valtiolla on aina mahdollisuus hädän hetkellä hakea lainaa sitoumustensa täyttämiseen.  

On perusteltua, että taiteen ja kulttuurin suorasta tuesta osa on pitkäaikaisempia sitoumuksia ja osa uusien alkujen ja lyhyiden projektien rahoitusta. Mutta tällä hetkellä projektirahalla rahoitetaan myös pitkäjänteistä toimintaa. Taiteen ja kulttuurin vapaallakentällä on toimijoita, joiden pysyvää toimintaa on jo kymmeniä vuosia rahoitettu projektimaisesti.

Moraalisesti on myös väliä sillä, kenen rahoilla valtio taidetta ja kulttuuria tukee. Verojen maksuunhan osallistumme (lähes) kaikki. Rahapelien voittovaroista roima osa tulee köyhimipien taskusta.

Mutta saattaa olla, että 2020-luvun aattona on jo tapahtumassa periaatteellinen muutos taiteen ja kulttuurin rahoituksessa kestävämpään suuuntaan. Tästä esimerkkinä on ennalta nimettyjen saajien jatkuvuutta kulttuuribudjetissa edustavat valtionosuudet (vos) teattereiden, orkestereiden ja museoiden käyttökustannuksiin (luokka 29.80.31).  

Eduskunnan hyväksymässä 2020 budjettissa teattereiden, orkestereiden ja museoiden vos-rahoituksesta  67,8 miljoonaa euroa tulee verovaroista ja 59,9 miljoonaa veikkausvaroista.

Verorahoituksen osuus lakisääteisestä vos-rahoituksesta oli vuoden 2019 talousarviossa vain 44 %. Hallituksen budjettiesityksessä vuodelle 2020 tilanne oli fifty-fifty. Ja eduskunnan hyväksymässä vuoden 2020 talousarviossa verovarojen osuus vos-rahoituksesta on jo 53 %.

Tilanne on siis jatkuvuuden ja rahoituksen ennustettavuuden kannalta  parempi kuin ennen – ainakin vos-yhteisöille, mutta edelleen taiteen keskeisempienkin instituutioiden tulevaisuus on liian raskaasti rahapelien varassa.  

Yhden vuoden perspektiivillä rahoituksen saajan kannalta on melko sama, mistä lähteestä rahoitus tulee. Mutta toiminnalle, jonka tavoitteena on olla olemassa vielä kymmenenkin vuoden päästä entistä ehompana, jatkuvuudeltaan ja suuruudeltaan epävarmempi rahapelien tuottovaroista jaettu rahoitus on… kuin pelaisi venäläistä rulettia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *