Lacrimosa dell’anno corona 2020

Juuri ennen siirtymistäni ruudinkäryiselle kävelylle kotikonnuilleni rakkaani kanssa tarkastelemaan, miltä vuoden 2020 viimeiset tunnit näyttivät, luin Markus Leikolan Teidän edestänne annettu -teoksen loppusanat. 

Minua itketti. Ajatus teoksen parista keskeisestä teemasta eli rauhasta ja rauhattomuudesta, ihmisen vapaasta tahdosta sekä mieheydestä, naiseudesta, stereotypioista ja niiden ylittämisestä kosketti jotakin itkuun valmista osaa minussa – olivathan ne asioita, joita olin joutunut käsittelemään tai saanut käsitellä vuonna 2020.  

Kuva
Prima parte: dell’essere una donna, foto Minna Sirnö 2020

Prima parte: dell’essere una donna (Osa yksi: naisena olemisesta)

Markus Leikolan teoksessa sukupuoli voi olla este, syy syrjiä. Mutta myös asia, jossa rajat ja ominaispiirteet ovat häilyviä ja ne on mahdollista ylittää – hyvässä ja pahassa. Vain yksi näyttäisi olevan sukupuolessa pysyvää – fysiologinen syy olla eläinkuntana olemassa. Lisääntyäksemme ja täyttääksemme maan.

Näkökulma, jonka allekirjoitan. Tiesin jo viisivuotiaana, että elämäni tärkein merkitys on luoda uutta elämää. Siirtää geenejäni ja sukujeni perimää seuraaville sukupolville. Yhdestä raskaudestani huolimatta minusta ei ollut uuden elämän luojaksi. Satoja ja tuhansia kertoja vuosikymmenten varrella minulle kerrottiin, etten ollut onnistunut naisena – en ymmärtänyt ihmisyyttä, naiseutta, lapsiperheen asemaa, mummoutta, koska en ollut luonut uutta elämää.

Silti koin itseni naiseksi. Sekä sukupuoleltani että fyysisiltä ominaisuuksiltani. Olihan sisälleni kätketty ne fysiologiset ominaisuudet, joilla täyttää tuota eläinkunnan tärkeintä tehtävää.

Kunnes tammikuussa 2020 en enää ollut kykenevä tuohon tehtävääni. Tammikuussa minulta poistettiin myooman seurauksena kohtu ja munasarjat. Pohdin sen jälkeen, miksi muutaman gramman tai sentin pala minua voi muokata näin paljon minuuttani ja käsitystäni sukupuolestani. Tein ja edelleen teen surutyötä, vaikka ikäni puolesta en kohtuani tai munasarjojani enää lisääntymiseen tarvitsekaan.

Sain ennen leikkausta loistavaa, kansankielistä ja juuri minut huomioivaa hoivaa ja neuvontaa HUS:n Naistentautien poliklinikalla. Samoin minut leikanneella Naistenklinikalla. Olen onnellinen, että me lähimmäisenrakkaudesta kustannamme veroin tätä huippuosaamista.

Silti mikään ei valmistanut minua siihen, että tervehtymisen ilon sijaan käytän vielä lähes vuoden leikkauksen jälkeen aikaani irtautumalla itse itselleni asettamasta sukupuolen ja olemassaoloni syyn määrittelystä.

Toivon minuuteni jälleenrakentamisen olevan jonkin uuden arkeologiaa, tutkimusta, johon liittyy voimaantumisen löytöretkiä. Mutta lähes vuosi myöhemmin menetyksen aallot lyövät muuttuneen ja vielä haussa olevan identiteettini yli.

Secondo parte: pace e irrequietezza, foto Minna Sirnö 2021

Secondo parte: pace e irrequietezza (Osa kaksi: rauhasta ja rauhattomuudesta)

Teidän edestänne annettu -teos on kaiken muun ohessa kuvaus Euroopan ja Lähi-idän historiasta, yksinvaltiaista – valistuneista ja mielipuolista, valtataisteluista. Mutta myös yksittäisten ihmisten rauhantahdosta, pyrkimyksestä yhteisymmärrykseen, jonkin itseämme suuremman, mutta meitä yhdistävän solidaarisemman toivon ja rauhallisemman maailman tavoittelusta.

Minut on kasvatettu rakastamaan ihmistä ja ihmisyyttä. Siihen, että ihminen ei ole vain hyvä tai paha. Siihen, että sillä, miten vahvasti kannamme toisistamme yhteisvastuuta ja luomme yhteisiä oikeuksia ja mahdollisuuksia, muokkaamme kanssaeläjiämme heidän syntyperäänsä enemmän.

Siksi olen vieroksunut ajatusta vihata ihmistä. Hävennyt tunnetta, että vihaisin toista. Enkä koskaan ole ymmärtänyt halua nähdä joku kuolleena.

Koko elämäni olen kuitenkin tajunnut, että maailmassa on vihanlietsojia, ihmisiä, jotka kokevat olevansa muita arvokkaampia tai ihmisiä, jotka hakevat syyn väkivallalleen tai syrjivälle käyttäytymiseen erilaisuudesta ihmisessä, ihmisryhmässä tai ajattelussa. Lähes 55 elinvuoteni aikana nämä vihanlietsojat ovat kantaneen vuoroin sinimustaa, tulipunaista, sinistä, vihreää, … lippua tunnuksenaan. Heitä on yhdistänyt maailman jakaminen heihin ja meihin, ehdottomuus omassa oikeassa olemisessaan sekä omien ja maailman ongelmien syyllisten haku ratkaisujen etsinnän sijaan.

Vaikka olenkin tiennyt vihanlietsojien olemassaolosta koko elämäni, he ovat elinaikanani olleet pitkään marginaalissa. Äänekkäitä, näkyviä, mutta vähäväkisiä.

2000-luvun alun jälkeen tajusin muutoksen. Vihanlietsonnasta tuli jostakin syystä salonkikelpoisempaa ja sen retoriikkaa alettiin soveltaa arkipäiväisemmin, sallivammin. Marginaalin sijaan vihanlietsojat alkoivat saada sijaa maailman demokratioiden linnakkeissa ja sisä- ja ulkopolitiikan areenoilla. Tuo vihan ääni kasvoi vahvemmaksi ja vahvemmaksi.

Vuonna 2020 vihanlietsojilla oli kovin ja korkein veisu. Mutta se ei ollut veisuuta rakkaudesta ja rauhasta, vaan vihasta ja väkivallasta. Ja minä ja monet muut annoimme tälle hiljaisuudellamme tilaa. Olemme hiljaisuudellamme sallineet rauhan, tasapainon ja ihmisrakkauden hävitä ihmiskunnan johtavista päämääristä.

Kunnes vihanlietsonnan ja väkivallan annettiin vyöryä Capitolin korkeuksiin.

Terza parte: del libero arbitrio, foto Minna Sirnö 2021

Terza parte: del libero arbitrio (Osa kolme: vapaasta tahdosta)

Teidän edestänne annettu -teoksen vahva viesti liittyy siihen, että meillä jokaisella pitäisi olla käsitys siitä, toimimmeko siksi, että se on jonkun muun meille määräämä kohtalo, vai siksi, että valitsimme itse, miten toimia. Leikolan Hesus / Jeesus ihminen / simpanssi painii sen kanssa, kokiko hän kohtalonsa siksi, että se oli hänestä riippumaton Jumalan tahto tai hänelle asettama kohtalo, vai siksi, että hän halusi itse antaa henkensä rakkaudesta muita eläviä ja tulevia kohtaan. Saman vapaan tahdon kanssa painivat lähes kaikki Leikolan teoksen hahmot aikakaudesta riippumatta.

Itse kirkkoon kuulumattomana olen rakastanut ajatusta lähimmäisenrakkaudesta. Ajatus, että asetamme muiden edun oman etumme edelle tai edes rinnalle, koska haluamme vahvistaa ihmisrakkautta, on ollut kiehtova.

Etenkin vuonna 2020 olen pohtinut kiltin tytön syndroomaani, uhriutumista sekä epätervettä että tervettä itsekkyyttä. Teenkö asioita siksi, että niitä minulta odotetaan, vai siksi, että se on oman valintani, haluni ja vapaan tahtoni tulos?

Meillä on vain yksi elämä (ainakin kerrallaan) elettävänämme. Käytänkö omani muiden ihmisten tai ihmisyhteisömme odotusten täyttämiseen; käynkö työssä, koska sillä lunastan paikkani elämässä tai saan siten jonkin sortin ihmisarvon; ajelehdinko tilanteesta ja tehtävästä toiseen, koska sitä itse haluan vai siksi, että en osaa sanoa ei, kun minua siihen kysytään?

Pitkään ajattelin olevani ajopuu elämän virrassa. Opiskelin yliopistossa, koska olin ylioppilas ja sitä minulta odotettiin. Menin mukaan politiikkaan, koska koin sukurasitteeni/-rikkauteni tuomaa painetta osallistua politiikan kautta paremman ajan rakentamiseen. Otin vastaan töitä, jotka olivat lähes, mutta ei ihan, sitä, minkä koin työnä itselleni motivoivaksi, oikealla tavalla haastavaksi ja elämälleni haluamaani sisältöä antavaksi.

Vuonna 2020 minulla oli vapaus valita, tunne, että tein itse valinnan arkeni täyttämisestä. Että uskalsin terveen itsekkäästi ajatella, että tekisin jäljellä olevat työvuoteni töitä, jotka voimaannuttavat minua. Hain sellaisia töitä, joista tiesin saavani kicksejä. Useimpiin en päässyt edes haastatteluun, toisiin pääsin, mutta minut todettiin vähemmän halutuksi, osaavaksi tai muuten sopivaksi. Ja yhteen minut valittiin. Vaalimaan ja kehittämään oikeuttamme taiteeseen ja kulttuuriin. Ei hullumpaa omaksi, vapaan tahtoni tuotokseksi.

Parte quatro: lunghe ombre di primavera, foto Minna Sirnö 2020

Parte quatro: lunghe ombre di primavera (Osa neljä: kevään pitkät varjot)

Ennen kaikkea Leikolan teos kertoo halustamme hallita kohtaloamme ja kykenemättömyydestämme kilpailla luonnon vääjäämättömän kyvyn muuntautua kanssa. Kuolemattomuuden sijaan meitä koettelevat ihmisten ja toisaalta bakteerien ja virusten meissä itsessämme sytyttämät sodat.

Niinpä vielä enemmän kuin Leikolan teoksen lukemisen aikaiset oivallukseni naiseudestani, rauhasta tai vapaasta tahdosta itkuani herätti Leikolan teoksen post scriptumin päivämäärä: Markus päätti kirjansa toivoon, mutta myös päivämäärään 17.3.2020. 

Edellisenä päivänä kesken iloa elämääni helmeilevän folkjamin happeni lakkasi virtaamasta. Haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla. Rakkaani, joka joogaili folkjamini seinän takana, talutti minut kotiin ja petiin. 

17.3.2020 olin 40 asteen kuumeessa, huohotin happea, oksensin rajusti ja ripuloin. Vaikka korona-arvion mukaan minun olisikin pitänyt haparoida tieni erään terveysaseman ulko-ovea tuntitolkulla lumessa ja pakkasessa laahustavasti lähestyvään testijonoon, vartaloni ja keuhkoni eivät hoippumiseltaan pystyneet erkanemaan sänkyni ja wc:n väliseltä valtatieltä.  

Tuolla valtatiellä vietin vajaan viikon. Ja sen jälkeen keuhkoni eivät ole jaksaneet tanssiani vahvojen tuoksujen, mätien, homeiden, kosteuden ja hajuvesien maailmassa yhtä hyvin kuin ennen. Kuntoni heittelee raahautumisesta jazziin. Halipulani kasvaa muuriksi. Ja muistini tekee minulle edelleen päivittäin kepposia.  

Kuolemaa ja kuolemattomuutta olen ajatellut jokaisen korona-uutisen lävähtäessä silmiini. Ahdistus ja sosiaalisen eristäytymisen syventämä väsymys ovat välillä vyöryneet yltäni tsunamiaaltoina hukuttaen aika ajoin sekä toivon että odotuksen. 

Mutta samalla vyöryvällä voimalla ihailen elämää ja sen ilmiöitä aiempaa kiihkeämmin ja niiden eri sävyjä tunnistaen. Saan voimia läheisistäni ja työyhteisöstäni, ihmisistä, jotka konkreettisesti läsnä ollen tai virtuaalisesti lumoavat ja haastavat aivoni ja sieluni ajattelemaan tulevaa ja nauttimaan nykyisestä.

2 kommenttia artikkeliin “Lacrimosa dell’anno corona 2020

  1. Wau, mitä mietelmiä! Ihastuin ja läähätin. Kuljin lauseittesi sisällä tututuissa maisemissa. Surin kohtaloasi neljännessä osassa. Rukoilen toipumista ja terveyttä sinulle. Kiitos ja voimia!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *