Kiitoksilla kissakin elää

Tohtorikoulussa 2.12.2018

Edellisessä elämässäni monissa eri rooleissani sain säännöllisen epäsäännöllisesti kicksejä siitä, että sain avata suuni julkisesti ja julistaa mielipiteitäni, lukea lähellä olevien ihmisten kasvoista merkkejä siitä, kuinka hyvin onnistuin ajatusteni sanoiksi asettamisessa. Ja harvoin, hyvin harvoin, mutta silti riittävän usein sain positiivista palautetta suoraa nkuulijoilta ruokkimaan itsetuntoani.

Koin, että elin noita hetkiä varten. Viikkojen sisäistä valmistelukeskustelua, viime hetken viilauksia, esiintymisjännitystä, puheeni virtausta, kanssapuhujien välistä ajatustenvaihtoa, kuulijoiden aistimista varten.

Voi olla, että olin rakastunut omaan ääneeni. Mutta enemmän koin rakastavani ilmaisunvapauttani ja sille annettua tilaa.

Viimeisen vuoden aikana elinpiirini ja olinpiirini ovat rajoittuneet. Tunnen ihania ihmisiä, mutta en halua kuluttaa heidän aikaansa puhumalla kovin kapeaksi käyneistä ajatuksistani. Ja tunne, että puhumattomuuteni, ilmaisemattomuuteni ruokkii putkinäköäni, sisäänpäin kasvamistani, vie rohkeuteni avata suuni ja paljastaa itseni yhä useammin silloinkin, kun siihen olisi mahdollisuus.

Tunnen olevani kuin kissa, joka elääkseen tarvitsee kiitosta, myönteistä palautetta, kanssaideointia.

Tutkijan työ on raa’an yksinäistä ainakin näin, kun ei ole osa mitään työyhteisöä. Harvat tutkimusseminaarini ovat kuin happea hukkuvalla. Mutta muussa arjessa vertaispeilien puute lisää pelkoa omien ajatusten arvottomuudesta.

Toki saan kicksejä tutkimuslöydöksistäni, muiden sanojen synnyttämistä oivalluksista, silloista, joita rakennan päässäni ja haparoiden sanoitan paperille. Mutta ilman yleisöä, parhaat hetkenikin jäävät haaleiksi varjoiksi menneisyyden onnistumisentunteista.

Syyskauden fiilis: Pula positiivisesta palautteesta ja ajatusten vaihtajista

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *