0 0

Täällä Italiassa ainakin tarjotaan mahdollisuus äänestää vaalipäivänä; äänestämään pääsi jo aamusta kello 7 ja viimeisenkin italialaisen luulisi ehtivän paikalle ennen ovien sulkeutumista kello 23.

Päivän mittaan täällä on uutisoitu siitä, kuinka uusi vaalijärjestelmä hämmentää äänestäjiä.

Itseäni hämmentää sivustaseuraajana muun muassa parlamentin kaksikamarisuus (edustajanhuone ja senaatti), se että molempiin kamareihin valitaan sekä enemmistövaalilla että suhteellisella vaalilla, tietoisuus siitä, että osa senaatin paikoista on elinikäisiä ja ennen kaikkea se, että edustajahuonetta koskevassa vaalissa ääni-ikäraja on 18 vuotta, senaatissa 25 vuotta.

Suomessa tiedotusvälineet kuulemani mukaan seurasivat Italian vaaleja koko päivän tiiviisti.

Tuntuu kuin koko EU-alue pidättelisi henkeä odottaessaan Italian vaalitulosta. Vaikuttavathan ne tavalla tai toisella koko Euroopan suuntaan.

Samaan aikaan Italiassa televisio kuitenkin puhkuu kiva-kivaa kotisunnuntain ratoksi.

Kuulun siihen sukupolveen, jolle opetettiin, että äänioikeutemme on itse asiassa velvollisuus. Että demokratia edellyttää jokaisen osallisuutta. Muuten elämme maassa, jossa äänetön enemmistö tyytyy harvojen valtaan.

Minulle vaalit ovat osa osallisuuttamme. Siksi tuntui aamu- ja iltapäivästä kummalta seurata vaaleja, jotka näyttivät olevan harvojen harrastus. Puoleen päivään mennessä Italian parlamenttivaaleissa äänestämässä oli käynyt vasta 19,43 %.

Olin unohtanut, että oleilen katolilaisessa maassa, jossa sunnuntaille on oma rytminsä.

Alkuillasta tapahtui nimittäin selkeä käänne: seitsemän aikaan parlamenttivaalien äänestysprosentti olikin jo 53,64 %. Mutta Pohjois-Italian ja Etelä-Italian välillä on revennyt iso ero äänestysinnossa: vilkkaimmin
äänestettiin Emilia-Romagnan alueella (67,39) ja vähiten Calabriassa (46,09) & Sisiliassa (46,13).

Ovien sulkeutumisen jälkeen äänestysaktiivisuudeksi kerrottiin edustajahuoneen osalta olevan yli 70 % (tarkistuslaskennat edelleen käynnissä tätä kirjoittaessani).

Ei paha. Tästä mallia omiin maakuntavaaleihimme.

Nyt jään jännittämään tietoa valituista.

Äänestysaktiivisuuslähde: http://elezioni.interno.gov.it/camera/votanti/20180304/votantiCI

About Post Author

Misi

palaute@minnasirno.fi

http://minnasirno.fi

Happy

0 0 %

Sad

0 0 %

Excited

0 0 %

Sleepy

0 0 %

Angry

0 0 %

Surprise

0 0 %

0 0

Kuulin tänään uutisen, että Afganistanin nykyinen hallitus olisivat ottamassa talibanit mukaan hallitukseensa. Taustalla on Yhdysvaltojen ja monen maan ilmoitus vetäytyä pois Afganistanista, Uutisissa on jo viikon puhuttu, pitäisikö amerikkalaisten ja meidän suomalaisten kanssa rauhaturva- ja muun muassa poliisiyhteistyössä olleille afgaaneja alkaa evakuoimaan maasta. Itse olen yhteistyötä tehneiden afgaanien lisäksi huolissani siitä, mitä sille hennolle kansalaisyhteiskunnan kehitykselle, naisten asemalle ja demokratian puolestapuhujille käy, jos ja ilmeisesti kun sivistyneemmän ulkokuoren omaavat talibanit nousevat takaisin valtaan.

Olin vuonna 2011 maaliskuussa Kabulissa Väestöliiton rahoittamana. Silloin oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Yhdysvallat ja joukko muita maita aloittivat sotilastoimet talibaneja vastaan. Kymmenen vuoden maassaolon jälkeen Yhdysvallat ja tuo joukko muita maita ilmoitti lähtevänsä maasta vuonna 2014. Naiset kulkivat edelleen burkassa Kabulin kaduilla. Mutta sisätiloissa tapaamani naiset äitiysklinikan asiakkaista ministereihin riisuivat huivinsa seurassani. Ensimmäiset naisopiskelijat olivat palanneet Kabulin yliopistoon. Mutta taliban hallitsi edelleen osaa maata.

Julkaisen uudelleen joukon lyhyitä tunnelmakirjoituksiani matkaltani. Valitettavasti kirjoitukseni ”Äitejä, mullaheja ja apulaisministereitä” on kadonnut. Siinä kerroin käynnistäni äitiysklinikalla, tapaamisestani joukon uskonnollisten johtajien kanssa, missä kuulin heidän suunnitelmistaan saarnata seuraavassa jumalanpalveluksessa kondomien käytön puolesta, ja tapaamisesta rohkeiden poliitikkonaisten kanssa. Jos joskus sen kirjoituksen vielä löydän, liitän sen tähän ketjuun.

Kohti Kabulia
(julkaistu ensimmäisen kerran 01.03.2011 valmistautuessani lähtemään  Kabuliin)

Vietin yöttömän yön. Pohtien ihan ihka omia valintojani ja uteliaisuuttani, joiden seurauksena lähden loppuviikosta Afganistaniin.

Tarkoituksenani on tutustua kehitysyhteistyöhön paikan päällä.

Vierailen muun muassa äitiysklinikalla ja teen sen aika ylpeänä suomalaisuudestani. Onhan Suomi ainoa maailman maa, joka rahoittaa näitä erittäin tarpeellisia, mutta vaikeissa olosuhteissa toimivia äitiysneuvoloita.

Naisten asema Afganistanissa on edelleen vaikea ja monilla alueilla naisten työntekoa ei edelleenkään hyväksytä. Naisen elinkaari on karu ja lyhyt Afganistanissa. Hänen keskimääräinen elinikänsä on vain 43 vuotta.

Enemmän kuin neljä viidestä naisesta ei osaa lukea.

Enemmistö tytöistä päätyy liian aikaisin lapsimorsiammiksi. Monilla alueilla yleinen naimisiinmenoikä on 8 vuotta. Puolet tytöistä menee naimisiin ennen 15 vuoden ikää Ja harva tyttö saa päättää, kuinka monta lasta hän lyhyen elämänsä aikana synnyttää. Siksi hän synnyttää elämänsä aikana keskimäärin kuusi lasta olosuhteissa, joita meidän suomalaisten on vaikea edes ajatella.

Puolen tunnin välein yksi afgaanityttö ja -nainen kuolee raskauteen ja synnytykseen.

Afgaaninaisilla pitäisi olla sama oikeus selvitä hengissä raskaudesta ja päättää lastensa lukumäärästä. Sodan jaloissa Suomen valtion tukemalla Marie Stopes International on ainut äitiys- ja lapsiterveysjärjestö koko maassa. Järjestön ansioksi on sanottava, että se on myös niitä harvoja, jotka avoimesti tukevat tyttöjen ja naisten seksuaalioikeuksia ja -terveyttä Kabulin ulkopuolella.

Marie Stopes Internationalilla on äitiys- ja lapsiterveyteen keskittyviä klinikoita ympäri Afganistania. Henkilökuntaa heillä on vain noin 150 ja asiakkaita vuodessa noin 220 000. Silti äitiysneuvolapalvelut ovat edelleen liian harvan saavutettavissa – arvioidaanhan, että Afganistanissa asuu noin 29 miljoonaa ihmistä.

Lähden siis katsomaan omin silmin, minne joidenkin poliitikkojen leikkauslistoilta löytyvät kehitysyhteistyöeuromme menevät.

Tarkoituksenani on myös tutustua paikallisten uskonnollisten johtajien koulutukseen, sillä yllättävää kyllä moni uskonnollinen johtaja jopa suostuu jakamaan moskeijoissa kondomeja. Ja toivottavasti tapaan myös kollegoitani ja saan rohkaista heitä jatkamaan naisten ja tyttöjen ihmisoikeuksien edistämistä.

Sillä pahimmillaanhan juuri poliitikot ovat asenteineen pahimpia jarruja ihmisoikeuksien toteutumisessa.

Viimeinen välilasku ennen isoa A:ta
(julkaistu ensimmäisen kerran 05.03.2011 matkalla Kabuliin)

Viimeinen koneen vaihto Dubaissa.

Lentokentät ovat mikrokosmoksia, joihin tuhteja turvallisuustarkastuksia lukuun ottamatta ulkomaailma harvoin suodattuu.

Niinpä tännekään ei välity, millainen soppa ulkopuolella kiehuu. Näkyykö täkäläisten arjessa Saharan pohjoisosien kansannousu?

Olen puoliksi leikilläni todennut, että paluureittimme saattaa muuttua, sillä tänä kansannousujen aikakautena olisi ihme, jossei täälläkin tapahtuisi jotakin.

Täkäläinen valta- ja rahaeliitti ei voi ostaa koko kansaa, saatikka

kansalaisoikeudettomia ja lainsuojattomia siirtotyöläisiä, jos ja kun nämä alkavat tunisialaisten, egyptiläisten ja libyalaisten sisartensa ja veljiensä tavoin vaatia ihmisoikeuksien kunnioittamista ja demokratiaa.

Ja todennäköisesti tässäkin maassa, jossa nuorisotyöttömyys on hulpeissa lukemissa, nuoret heräävät haluamaan edes omaa osuuttaan yhteiskunnasta, työstä ja toimeentulosta.

Ensimmäinen aamu Afganistanissa
(julkaistu ensimmäisen kerran 06.03.2011 vieraillessani Kabulissa)

Miltä sotaa käyvän maan pitäisi kuulostaa?

Lentokoneesta laskeuduttuani aamulla jäin kummastelemaan panssaroidun automme ulkopuolisen maailman ääni.

Autojen tööttäyksiä olin kuullut muuallakin. Samoin autojen räminää soraisilla teillä.

Mikä siis erottaa sotaa käyvän maan aamun muiden maiden aamuista?

Olinko odottanut alitajuisesti jotakin rätinää ja räiskettä?

Kabulissa ei ole kahdeksaan päivään tapahtunut mitään vakavaa.

Ohitimme matkalla hotelliin ostoskeskuksen, jossa kahdeksan päivää sitten kuoli kymmenkunta ihmistä ja haavoittui toistakymmentä ihmistä.

Kahdeksan päivää. Paikallinen kuskimme kuvasi sitä pitkäksi rauhanajaksi täkäläisittäin. Koko maata tämäkään rauhanjakso ei ole koskenut, sillä normaaliviikon aikana tapahtuu useita satoja attentaatteja eri puolilla maata.

Ajomatkamme aikana aloin laskea reitin varrella näkyvien aseiden määrää. Lakkasin laskemasta, kun sata kivääriä tuli täyteen.

Presidentin asunnolle vievän tien kohdalla aseiden määrä tiheni. Ja betonin, hiekkasäkkien ja piikkilangan.

Hotellille pääsimme vasta kahden turvatarkastuksen läpi. Hotellin portilla törmäsin itselleni uuteen liikennemerkkiin: ei aseita hotelliin.

Afganistanissa, kuten turvallisuuspuolen tahot maata nimittävät, vallitsee jatkuva epävarmuus siitä, kuka tai mikä on seuraavan iskun kohde. Eikä tämä sota erottele sotilaita tai siviileitä. On vain kohteita.

Silti täälläkin yritetään elää niin normaalia arkea kuin mahdollista.

Aamuruuhkassa ihmiset kiirehtivät kävellen ja autoilla töihin. Pelkän pelon varaanhan ei kukaan voi elämäänsä rakentaa.

Mutta mistä ihmiset löytävät sen ihmisyyden moottorin, toivon, näissä olosuhteissa? Aamun hiljaisuudestako?

____

Mustaa ja valoa (illalla 6.3.2011)
(julkaistu ensimmäisen kerran 06.03.2011 vieraillessani Kabulissa)

Ensikohtaamiseni Afganistanin pääkaupungin kanssa tapahtui tänään tummien autonikkunoiden läpi. Harmaata, harmaata ja harmaata. Alaikuloisia ihmisvirtoja. Massoittain epäloogisen loogisesti kulkevia autoja.

Maa autoistuu kiivaalla tahdilla. 500 uutta autoa rekisteröidään tänne päivittäin. Valkoisesta Toyota Corollasta on tulossa maan kansallisauto.

Matkalla ensimmäiseen vierailukohteeseemme, Marie Stoppes A:han, näemme kuitenkin väläyksiä toisenlaisestakin ajasta. Kaupungin vanhan muurin, joka luikertelee vuoristoa ylös. Taloja, jotka tuntuvat pengertävän pystysuoria kallionseiniä. Eläintarhan, joka oli kuuluisa yksinäisestä leijonastaan, joka sinnitteli sotavuosia läpi kuin ihmeen kaupalla. Saman eläintarhan, jossa sodan keskellä yksi ihmisryhmä järjestelmällisesti surmasi toiseen heimoon kuuluvia.

Ohitimme myös uusia, muureilla suojattuja uusiopalatseja, joista keskustan harmaus on kaukana.

Perillä Marie Stoppesin toimistolla saimme kuulla hyviä uutisia avun

vaikuttavuudesta. Mutta huonoja uutisia siitä, kuinka ruotsalaiset vetäytyvät kahden merkittävän ja ruuhkaisen äitiys- ja perheneuvolan rahoituksesta – toinen niistä on ilmeisesti Mazir-i-sarifissa. Täkäläisten tyttöjen ja naisten puolesta toivon, ettei Suomen seuraava hallitus tee yhtä itsekästä ja lyhytnäköistä päätöstä.

Illan päätteeksi tapasimme muutamia suomalaisia poliisi- ja

paloasiantuntijoita, jotka jakoivat kanssamme huolensa tämän maan

tulevaisuudesta. Heidän intohimonsa rakentaa parempaa siviiliyhteiskuntaa Afganistaniin toi kuitenkin valoa synkkään päivään.

Illan kruunasi vuorenseinillä olevien talojen ikkunoista loistavat valot, jotka mustassa yössä toivat tähtitaivaan lähemmäksi tämän muuten niin murheellisen kaupungin kamaraa.

foto: Minna Sirnö, Kabul, 2011

Äitejä, mullaheja ja apulaisministereitä
(julkaistu ensimmäisen kerran 07.03.2011 vieraillessani Kabulissa, teksti kadonnut)

Yksityistä turvallisuutta rakentamassa
(julkaistu ensimmäisen kerran 08.03.2011 vieraillessani Kabulissa)

Fyysinen turvallisuus tai pikemminkin sen puute on luonut kukoistavan

bisneksen, joissa valtioiden, yhteisöjen ja järjestöjen turvallisuushankkeita Afganistanissa rakennetaan ruokkimalla yksityistä turvallisuusliiketoimintaa kymmenillä tai jopa sadoilla miljoonilla euroilla.

Halvimmillaan yhden hengen suojaksi rakennettu suoja maksaa yli 50 000 dollaria. Turvallisuusbisneksessä pyörii siis niin isot rahat, että iso osa Kabuliin rakentuvista uusista puolipalatseista tulee juuri yksityisen turvabisneksen pyörittäjille.

Yksityiset turvallisuusfirmat työllistävät kasvavalla vauhdilla ex-sotilaita Isosta-Britanniasta ja Afganistanin lähialueilta. Samalla maahan luodaan monia hampaisiin aseistettuja ryhmiä, jotka kukin pelaavat eri säännöillä, ja joiden läsnäolo katukuvassa herättää kaikkea muuta kuin turvallisuuden tunnetta.

Muurit, betoniblokit, piikkilangat, hiekkasäkit ja aseistetut turvamiehet

ympäröivät ulkomaalaisten yhteisöjen keskittymiä. Paikalliset sanovatkin, että “jos auttajien pitää rakentaa itselleen turvabunkkereita, voi meitä autettavia”.

Yksityiset turvamiehet tai betonoidut eliitin turvapesät eivät kuitenkaan

rakenna inhimillistä turvallisuutta, joka on paljon, paljon muuta kuin aseita ja liikkumismahdollisuuksien kaventumista.

Afganistanissa aidosti vaakalaudalla ovat ruokaturva, puhdas vesi, katto pään päälle, koulutus ja terveydenhuolto. Maassa on huikea työttömyysaste, jopa puolen kansasta arvioidaan olevan ilman työtä ja siitä saatavaa toimeentuloa.

Suomen tavoin katu on täällä usein miehille vaarallisin paikka, naiselle koti.

Naisiin kohdistuvan väkivallan saralla Suomi on Afganistanin kanssa samojen haasteiden edessä: asennemuutokset, lainsäädäntö ja turvakotien määrän lisääminen vaativat lisää sitoutuneita tekijöitä ja taloudellisia resursseja kauniiden sanojen sijaan.

2014 eli Afganistanin vuosi nolla
(julkaistu ensimmäisen kerran 09.03.2011 vieraillessani Kabulissa)

Näyttää siltä, että siviilit ja inhimillinen turvallisuus ovat EU:n, USA:n ja maan oman hallituksen suunnitelmien sivuosassa, kun Afganistan lähestyy vuotta nolla. Vuonna 2014 vastuu ja valta Afganistanin turvallisuudesta pitäisi siirtyä kansainväliseltä yhteisöltä afgaaneille itselleen.

Miten se tapahtuu, on keväällä 2011 edelleen vähintäänkin hämärän peitossa, vaikka presidentti Karzai onkin ilmoittanut kertovansa siirtymäohjelman ensimmäisen vaiheen sisällön 21.3.2011. Eikä vieläkään näytä siltä, että kansainvälinen yhteisö tietäisi, mitä se on siirtymävaiheessa yhdessä ja koordinoidusti ajamassa tai tekemässä.

Se kuitenkin on jo tiedossa, että Afganistanin hallituksen tai kansainvälisen yhteisön suunnitelmissa afgaanit itse, lukuun ottamatta poliittista eliittiä, eivät ole mukana siirtymävaiheen suunnittelupöydissä, heitä ei kuulla päätöksiä tehtäessä ja siirtymävaiheen toteutuksessakin he näyttävät olevan ennen kaikkea tilastoitavia kohteita, eivätkä täysivaltaisia kansalaisia.

Hämmentävää, sillä juuri siviilithän ovat Afganistanin turvallisuustilanteen parhaita asiantuntijoita.

Esimerkiksi viime vuonna kuoli yli 2 700 siviiliä Afganistanin kahakoissa. Siis huomattavasti enemmän kuin sotilaita. Ja juuri siviilien arkea vaikeuttavat sirpaloitunut turvallisuustoimijoiden kenttä, korruptoitunut järjestelmä sekä attentaatit.

EU:n omassa, sisäisessä agendassa siviiliyhteiskunnan vahvistaminen ja

kansalaisvaikuttamisen edistäminen ovat ainakin ohjelmapapereihin

kirjattuna. Sama kirjaus löytyy myös EU:n Afganistania koskevasta Action Planista.

Mutta Kabulin konferenssin viitoittamalla tiellä Afganistaniin sijoitettu EU:n suurlähettiläämme kertoi meille, ettei siviiliyhteiskunnan mukaanottoa tarvita tässä vaiheessa, onhan hänen mukaansa kyse selkeästi asiasta, josta päättävät muut tahot. Siis tekevät päätöksen siviilien arjen turvallisuudesta.

Tapasimme myös presidentti Karzain asettaman siirtymävaiheen

suunnittelusta vastaavan Ashraf Ghanin toimiston edustajan, joka totesi saman kuin EU-lähettiläs. Kansalaisten vuoro tulee hänen mukaansa vasta myöhemmin.

Mutta kuinka vahvaa rauhaa ja turvallisuutta tai turvallisuusjärjestelmää rakennetaan ilman, että itse kansalaiset saavat osallistua prosessiin?

Kansalaisvaikuttamisen hyväksyminen on toki edelleen myrkkyä monelle suomalaisellekin poliitikolla ja virkamiehelle.

Ja on ymmärrettävää, että Afganistanin tämänhetkisen johtajan intresseissä ei ole demokratian edistäminen. Ja että sotaa käyvässä maassa on vähintäänkin haastavaa miettiä, miten kansalaisten osallisuus varmistetaan.

Mutta itse olen järkyttynyt siitä, miten YK, USA, EU ja monet muut

kansainväliset toimijat Afganistanissa vähättelevät omalla käytöksellään yhtä perusoikeuksistamme keskeisintä, oikeutta tulla kuulluksi itseään koskevissa päätöksissä. Demokratian ja kansalaisoikeuksienhan pitäisi olla koko kansainvälisen yhteisön toiminnan ydin, ei asia, jota ajetaan sitten, kun muulta, “tärkeämmältä” ehditään.

Tapasimme myös taannoisen Nobel-ehdokkaan, tohtori Sima Samarin, joka johtaa Afganistanin ihmisoikeuskomissiota. Hän muistutti, että kansainvälinen yhteisö on liian pitkään keskittynyt ihmisoikeuksien edistämisen sijaan rakentamaan oikeustaloja ja ohjelmia.

Tohtori Samar myös korosti, että jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin riippumatta siitä, osaako lukea tai ei. Vain demokratiaa ja siviiliyhteiskuntaa vahvistamalla luodaan kestävää turvallisuutta, Afganistanissakin.

Kuva minusta Kabulissa, kuvaajana yksi matkaseuralaisistani.

Sirnö Afganistanissa: ”Tuki suunnattava aseistuksen sijasta vahvistamaan siviiliyhteiskuntaa”

KANSAN UUTISET10.3.2011 17.58

https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2488861-sirno-afganistanissa-tuki-suunnattava-aseistuksen-sijasta-vahvistamaan-siviiliyhteiskuntaa

About Post Author

Misi

palaute@minnasirno.fi

http://minnasirno.fi

Happy

0 0 %

Sad

0 0 %

Excited

0 0 %

Sleepy

0 0 %

Angry

0 0 %

Surprise

0 0 %

0 0

Matkalla Kabuliin 5.3.2011

Viimeinen koneen vaihto Dubaissa.

Lentokentät ovat mikrokosmoksia, joihin tuhteja turvallisuustarkastuksia lukuun ottamatta ulkomaailma harvoin suodattuu.

Niinpä tännekään ei välity, millainen soppa ulkopuolella kiehuu. Näkyykö täkäläisten arjessa Saharan pohjoisosien kansannousu.

Olen puoliksi leikilläni todennut, että paluureittimme saattaa muuttua, sillä tänä kansannousujen aikakautena olisi ihme, jos ei täälläkin tapahtuisi jotakin.

Täkäläinen valta- ja rahaeliitti ei voi ostaa koko kansaa, saatikka kansalaisoikeudettomia ja lainsuojattomia siirtotyöläisiä, jos ja kun nämä alkavat tunisialaisten, egyptiläisten ja libyalaisten sisartensa ja veljiensä tavoin
vaatia ihmisoikeuksien kunnioittamista ja demokratiaa.

Ja todennäköisesti tässäkin maassa, jossa nuorisotyöttömyys on hulpeissa lukemissa, nuoret heräävät haluamaan edes omaa osuuttaan yhteiskunnasta, työstä ja toimeentulosta.

About Post Author

Misi

palaute@minnasirno.fi

http://minnasirno.fi

Happy

0 0 %

Sad

0 0 %

Excited

0 0 %

Sleepy

0 0 %

Angry

0 0 %

Surprise

0 0 %

0 0

VASEMMISTON LAUSUNTO VANHEMPAINVAPAAJÄRJESTELMÄN UUDISTUKSESTA SEKÄ JÄRJESTELMÄN RAHOITUKSESTA

Vasemmisto lausuu Vanhempainvapaatyöryhmälle kantanaan, että se kannattaa ns. 6+6+6 -mallia, kustannusten tasaamista sekä päivärahaetuuden korottamista seuraavin perustein:

Arvio nykytilasta
1. Nykyjärjestelmässä lapsen etu ei toteudu ja perheen oikeus päättää on olematon

Nykyjärjestelmä ei edistä lapsen etua parhaalla mahdollisella tavalla eikä tue molempien vanhempien vanhemmuutta. Myös vanhempien oikeus päättää siitä, mikä on parasta lapselle, on olematon. Samoin on laita
molempien vanhempien mahdollisuudelle sovittaa yhteen työ- ja perhevelvollisuutensa.

Osin tämä johtuu siitä, että biologisen äidin roolia lapsen edun ensisijaisena ja ainokaisena mahdollistajana on idealisoitu pitkään lainsäädännössämme. Tämä tulkinta mitätöi lapsen oikeuden molempien vanhempiensa aikaan ja huolenpitoon. Samoin tulkintaan sisältyy piiloväite, että lapsen yksinhuoltajaisä tai ei-biologinen vanhempi ei voisi huolehtia lapsensa edusta.

Nykytutkimuksen mukaan lapsen hyvinvoinnin ja vuorovaikutustaitojen kehittymisen kannalta stabiili kasvuympäristö takaa parhaalla mahdollisella tavalla lapsen edun. Sen sijaan monessa uusimmassa
vuorovaikutustutkimuksessa on kyseenalaistettu perinteinen ajatus, että pieni lapsi voisi kiintyä vain yhteen henkilöön ja että lapsen etu olisi, että tuo henkilö olisi automaattisesti biologinen äiti.

Lapsen etu on hankala käsite, eikä sen määritelmä voi ollakaan tarkkarajainen, koska lapsi on aina yksilö, jolla on yksilöllisiä tarpeita.

Toisaalta ”lapsen etu” -käsitteen määrittely lainsäädännössämme ei myöskään ole yksiselitteinen. Toisin kuin nykyisessä vanhempainvapaalainsäädännössämme esimerkiksi huolto- ja tapaamisoikeuden ensimmäinen pykälähän määrittää lapsen edun niin, että lapsen fyysinen ja henkinen kasvu turvataan parhaiten suhteessa
molempiin vanhempiin.

Vasemmisto korostaakin, että vanhempainvapaajärjestelmän olisi nykyistä paremmin tunnistettava se, että äideillä, isillä ja ei-biologisilla vanhemmilla on paras tieto siitä, mikä on oman lapsen edun mukaista. Samalla Vasemmisto muistuttaa siitä, että perhevapaiden keston pidentäminen ja tasapuolisempi jakomahdollisuus ovat pienten lasten vanhempien eniten kannattamia vanhemmuuteen liittyviä uudistuksia.

2. Nykyjärjestelmä syrjii toista vanhempaa perheessä ja toista työmarkkinoilla

”Moderni perhe- ja työmarkkinapolitiikka heijastaa myös niitä arvoja, jotka puhuvat isän kasvavan roolin puolesta.” – tasa-arvoministeri Stefan Wallin, STTK-lehti 1/2009

Perhevapaajärjestelmämme on jämähtänyt monellakin tapaa menneeseen aikaan, eikä se pienin isäkuukausikorjauksinkaan vastaa nykyiseen 2000-luvun perhe-, ihmis-, yhdenvertaisuus- tai tasa-arvokäsitykseen.

Nykymiehet haluavat yhä enemmän ottaa vastuuta lastensa hoidosta ja perhevapaiden käytöstä. Tilastot viime vuosilta osoittavat, että isät eivät kuitenkaan kovin helposti jää hoitovapaalle vaan vanhempainrahasta jopa
95 prosenttia maksetaan edelleen naisille.

Isyyslomiakin käyttää vain noin kaksi kolmesta isästä, mikä on yllättävän vähäistä, kun tiedetään, että kyseessä on etuus, joka ei vähennä äidin mahdollisuutta äitiys- tai vanhempainvapaaseen millään tavalla.

Syitä tähän on varmasti monia. Muun muassa isien oma tietoisuus omista oikeuksistaan ei ole nykyisin varmistettu riittävästi.

Vanhempainvapaajärjestelmämme on äärettömän monimutkainen ja pohjautuu pitkälti vanhanaikaiseen ajatukseen äidistä ainoana tärkeänä huoltajana varhaislapsuudessa.

Toisaalta työpaikoilta tuleva paine vaikuttaa sekin varmasti osaltaan isien päätöksiin olla jäämättä perhevapaille. Työnantajien suhtautuminen nuorten miesten isyysvapaisiin on usein jopa vihamielistä, eikä ole
harvinaista, että isyysvapaata suunnittelevalle vihjataan, ettei työpaikkaa ole enää vanhempainlomajakson jälkeen odottamassa. Ei muuten liene sattumaa, että tämä kalskahtaa kovasti samalta argumentilta, mitä
käytetään nuoriin naisiin työelämässä.

Kokemukset Suomesta ja muista Pohjoismaista viittaavat siis siihen, että isät käyttävät yleisemmin niitä vapaita, jotka on heille nimitetty. Niiden käyttöä helpottaa se, että myös työnantaja tunnistaa silloin isälle kuuluvat oikeudet. Lisäksi isät käyttävät vapaita, jos perhe ne muuten menettäisi.

Nykyinen järjestelmä on joustamaton äidillekin. Lähes 4 000 äitiä on saanut vähimmäispäivärahaa siksi, että he ovat olleet työssä muutamia päiviä äitiys- ja vanhempainrahakaudellaan, päivärahan maksukautta ja
vapaata kun ei voi myöhentää siihen aikaan, kun työtä ei enää olisi tarjolla.

On totta, että Suomessa on kansainvälisesti katsottuna korkea naisten työllisyysaste, mutta toisaalta yhtä totta on, että suomalaisten pienten lasten äitien työllisyysaste on eurooppalaisittain hyvin alhainen.

Lähes puolelta vanhempainrahaa saavista äideistä puuttuu työsuhde, samoin yli puolelta kotihoidon tukea saavista äideistä. Monelle perheelle äidin vanhempainrahajakso on yksinkertaisesti reitti
pitkäaikaisköyhyyteen.

Suomalainen perhekäsitys on muuttunut myös muun lainsäädännön osalta ratkaisevasti viime vuosien aikana. Yksinhuoltajaperheet, etäisät ja etääidit, ei-biologiset vanhemmat sekä samaa sukupuolta olevat vanhemmat
ovat aivan yhtä tavallista arkea lapsillemme kuin perinteinen ydinperhe.

Valitettavasti vain perhevapaajärjestelmämme ei tätä arkea nykyisellään tunnista.

Vasemmisto korostaakin, että perhevapaajärjestelmää on muutettava siten, että se tukee nykyistä paremmin miesten isyyttä, purkaa epätasa-arvoa työmarkkinoilla ja tunnistaa yksinhuoltajien, etävanhempien, ei-biologisten tai samaa sukupuolta olevien vanhempien yhdenvertaiset oikeudet.

3. Nykyjärjestelmä vääristää yritysten ja yrittäjien keskinäistä kilpailutilannetta

”Perhevapaista aiheutuvat kustannukset kasaantuvat erityisesti naisvaltaisten alojen työnantajille. Yrityksien kannattavuutta nakertavat kustannukset heikentävät naisten työmarkkina-asemaa.

Perhevapaat aiheuttavat yritykselle suoria ja epäsuoria kustannuksia.

Suoria ovat perhevapaan ajalta maksetut palkat ja vuosilomakorvaukset, siltä osin kun Kelan yritykselle maksamat korvaukset eivät niitä kata.

Epäsuoria kustannuksia syntyy esimerkiksi siitä, kun yritys joutuu etsimään ja kouluttamaan sijaisen tehtävään tai järjestämään tehtävät uudelleen. Jos työhön liittyvät tiedot ja taidot heikentyvät perhevapaan
aikana, työntekijän tuottavuus heikkenee ja yritykselle aiheutuu epäsuoria kustannuksia myös tätä kautta.”
– ETLAn tutkijat Mika Maliranta ja Sami Napari, Tieto&trendit-lehti 6/2007

Tunnustettu tosi asia on, ettei nykyjärjestelmämme kohtele nais- ja miesvaltaisia aloja yhdenvertaisesti.

Erityisesti nykyjärjestelmä maksattaa vanhemmuuden kustannukset lähes yksipuolisesti vanhemmuuden
kustannukset julkisella ja yksityisellä palvelualalla heikentäen palvelualan kilpailukykyä ja palkanmaksukykyä verrattuna muihin aloihin.

Vähemmälle huomiolle perhevapaakeskustelussa on jäänyt se seikka, että nykyjärjestelmämme vääristää liiaksi myös samankin alan yrittäjien keskinäistä kilpailuasemaa. Vain miehiä työllistävä yritys hyötyy epäterveellä tavalla tilanteesta, jossa kilpaileva, myös naisia työllistävä yritys kantaa yksipuolisesti yritysten yhteiskuntavastuuta vanhemmuuden kustannuksista.

Toisaalta nykyjärjestelmässä ei tunnista naisyrittäjien tilannetta. Maamme yrittäjistähän kolmannes on naisia.

Yleensä naisten yritykset toimivat naisvaltaisilla palvelualoilla ja naisten yritykset ovat tavallisesti pieniä,
jolloin vanhemmuuden kustannusten suhteellinen merkitys yrityksen taloudelle korostuu.

Naisyrittäjien omakin asema on heikompi kuin samalla alalla toimivien miesyrittäjien. Yrittäjä-äidin raskauden aiheuttamia poissaolojahan ei korvata lainkaan, yhdenvertainen mahdollisuus jakaa vanhempainvapaa
yrittäjä-äidin ja tämän puolison kesken uupuu, ja raskauden aikainen sijaisjärjestelmäkin puuttuu täysin. Niinpä naisyrittäjä, joka tulee raskaaksi yritystoimintansa alkuvaiheessa, joutuukin usein luopumaan
yrittäjyydestä.

Vasemmisto korostaakin, että vanhempainvapaajärjestelmää uudistettaessa on tärkeätä jakaa vanhemmuuden kustannukset tasapuolisesti kaikkien työnantajien ja kaikkien elinkeinoalojen kesken. Samalla Vasemmisto
muistuttaa, että yhdenvertaisten tasa-arvoisten perhevapaiden jakamis- ja elinkeinonharjoittamisen mahdollisuuksien on pädettävä sekä mies- että naisyrittäjiin.

Siksi Vasemmisto esittää ns. 6+6+6 -mallia, kustannusten tasaamista sekä päivärahaetuuden korottamista.
Vasemmiston mielestä lapsen etu, vanhempien toiveet, parhaillaan läpikäytävä työelämän murros, muuttunut ja avartunut perhekäsityksemme, yrittäjien aito tasa-arvo, yleinen yhdenvertaisuuden toteutuminen sekä vanhemmuuden roolituksessa arjessamme tapahtuneet asenne- ja lainsäädäntömuutokset edellyttävät pikaisia uudistuksia nykyiseen perhevapaajärjestelmäämme.

Vasemmiston mielestä pienten askelten aika on ohi, emmekä voi odottaa ns. hyvien aikojen alkamista ennen isojen uudistusten tekemistä.

Historiahan on osoittanut, ettei lapsen edun ja hyvinvoinnin edistämisen tai tasa-arvon toteuttamisen kannalta koskaan ole tarpeeksi hyvä aika.

Vasemmisto korostaakin, että vanhempainvapaajärjestelmän uudistuksessa kyse on ennen kaikkea poliittisesta päätöksestä, jolla saattaa olla kauaskantoisia positiivisia vaikutuksia sekä hyvinvointiimme että kansantalouteemme.

6+6+6 -malli

Vasemmisto on jo tehnyt kaksi lakialoitetta asiasta eli lakialoitteen vanhempainvapaajärjestelmän uudistuksesta 6+6+6 -mallin pohjalta (LA 111/2009 vp – Minna Sirnö / vas ym.) ja lakialoitteen vanhempainvapaauudistuksen rahoitusmallista (LA 110/2009 vp – Kari Uotila / vas ym.).

Näissä aloitteissaan Vasemmisto esittää nykyisen äitiys-, isyys- ja vanhempainvapaan yhdistämistä uudeksi vanhempainvapaaksi, joka olisi yhteensä 18 kuukauden pituinen (474 arkipäivää).

Ehdotuksemme pidentäisi selkeästi nykyistä vanhempainvapaata, sillä nythän vanhempainvapaa on kahden vanhemman perheellä korkeintaan 275 ja yhden vanhemman perheillä 263 arkipäivää äitiys- ja
vanhempainvapaata.

Ehdottamamme vanhempainvapaa koostuisi kolmesta puolen vuoden jaksosta, josta yksi 6 kuukauden jakso kuuluisi äidille, yksi isälle tai toiselle vanhemmalle ja yksi olisi jaettavissa vanhempien sopimalla tavalla.

Uudistus takaisi äideille samanpituisen hoitojakson kuin nykyisinkin, jos vanhemmat päättävät puolittaa jaettavissa olevan 6 kuukauden jakson. Jos taas perhe haluaa, voi äiti hoitaa lasta kotona nykyistä pitempään
käyttämällä jaettavissa olevan kauden kokonaan.

Yksinhuoltajilla olisi järjestelemässä mahdollisuus samanpituiseen vanhempainvapaaseen kuin kahden vanhemman perheellä.

Ehdotuksemme koskee myös samaa sukupuolta olevien pariskuntien perheitä sekä etävanhempia.

Perhevapaan voisi pitää joustavasti aina lapsen kolmen vuoden ikään asti, kerrallaan vähintään kahden kuukauden jaksoissa. Molemmat vanhemmat voisivat pitää hoitovapaata myös yhtaikaa.

Päivärahaetuuden korotus

Vasemmisto ehdottaa myös lapsen kotihoidon mahdollistamista nykyisestä korottamalla päivärahaetuutta. Vanhempainrahan suuruudeksi ehdotamme keskituloisilla 90 prosenttia ansiotuloista, joka alenisi kolmen kuukauden jälkeen 80 prosenttiin.

Ehdotuksemme mukaisesti myös tulojen mukaan korvausaste alenisi loivasti 29 000 euroa ylittävien vuositulojen osalta. Ehdotus nostaisi päivärahoja arviolta noin 10 – 15 prosenttia, koska nykyisen korvauksen
tulorajoja on tässä hiukan nostettu.

Kustannusten tasaaminen valtion, työnantajien ja vakuutettujen kesken

Vasemmiston mielestä yhteiskunnan vastuuta vanhemmuudesta aiheutuvista kustannuksista tulee lisätä, jotta tavoitteet yhdenvertaisuudesta, lapsen edun toteutumisesta ja molempien vanhempien osallistumisesta vanhempainvapaan käyttöön nykyistä enemmän voisivat toteutua.

Siksi Vasemmisto esittää myös vanhempainvapaan työnantajille aiheuttamien kustannusten tasaamista kaikkien työnantajien, valtion ja palkansaajien kesken.

Ehdotamme, että jatkossakin vanhempainvapaan aiheuttamat lisäkustannukset jaettaisiin valtion, työnantajien ja vakuutettujen kesken siten, että valtion osuus kustannuksista olisi puolet (50 %), työnantajien
osuus kustannuksista olisi noin kolmannes (30 %) ja vakuutettujen osuus noin viidennes (20 %).

Arvioimme, että uudistuksen toteuduttua valtion panos nousisi 250 miljoonaan euroon (50 %:n osuus 500 miljoonasta). Tämä osuus rahoitettaisiin valtion talousarvion kautta kiristämällä verotusta.

Työnantajien 30 prosentin osuus uudistuksen kustannuksista merkitsisi sitä, että työnantajien sairausvakuutusmaksu nousisi vuoden 2010 tasoon (2,37 prosenttia) nähden 0,1 prosenttiyksiköllä.

Esitämme, että palkansaajien ja yrittäjien osuus perittäisiin osana päivärahamaksua. Uudistuksen jälkeen palkansaajien päivärahamaksu olisi 0,97 prosentin sijasta 1,05 prosenttia eli korotusta olisi 0,08 prosenttiyksikköä. Yrittäjien päivärahamaksu olisi nykyisen 1,12 prosentin sijasta 1,20 prosenttia.

6+6+6 -mallin käyttöönotto täysimääräisesti vie vuosia. Joten ensimmäisinä vuosina mallin ja kustannusten tasaamisen kustannukset jäisivät todennäköisesti huomattavasti alhaisemmaksi, kuin mallin nettokustannuksiksi arvioitu 500 miljoonaa euroa.

Uudistuksen säästövaikutukseksi ensimmäisessä vaiheessa arvioimme noin 100 miljoonaa euroa, joka syntyy päivähoitopaikkojen ja kotihoidon tuen tarpeen vähentymisestä.

Vasemmiston puolesta 20.5.2010
Minna Sirnö, kansanedustaja

About Post Author

Misi

palaute@minnasirno.fi

http://minnasirno.fi

Happy

0 0 %

Sad

0 0 %

Excited

0 0 %

Sleepy

0 0 %

Angry

0 0 %

Surprise

0 0 %