Tapani Kaakuriniemi: Nenetsien parissa

Tiistai 21.4.2009 klo 9:00

Eurooppa on pieni manner, jonka matkustaa helposti laidasta toiseen maitse tai vesitse. Matkustusmukavuus on lentämiseen ja siihen liitettyine kontrollimanöövereihin verrattuna suuri.

Toistakymmentä vuotta sitten olin Vasemmistoliiton asialla Lissabonissa. Puhuin muiden mukana sikäläisen kommunistipuolueen juhlassa härkätaisteluareenalla. Tunnelma oli sähköinen ja kiivas. Kun puhe tulkattiin, se herätti spontaaneja huutoja ja punalippujen heilutuksia.

Toisenlaista oli Kolgujevilla, jossa kävi arkangelilaisen ystäväni Aleksanterin ja hänen tyttärensä Jelenan kanssa. Tiedossani on vain yksi suomalainen, joka oli aiemmin käynyt saarella.

Arkangelista merelle mennään Pohjois-Viena-joen suistoa pitkin, ja Vienan meren suun kautta päästään Barentsin merelle. Kahden ja puolen vuorokauden jälkeen tullaan Kolgujevin edustalle. Vielä toista vuorokautta lisää, niin oltaisiin Novaja Zemljalla, mutta sinne ei pääse. Se on edelleen poligon eli ydinkoealue.

Arkangelin merenkulkuhallinnolta olimme varanneet paikan laivoihin mennen tullen. Laiva näytti hyvin suomalaiselta, eikä ihme: sen oli rakentanut Turun Laivateollisuus vuonna 1977. Barentsin meri on etelälaidalla matalaa. Syvyys on vain 25-50 metriä. Kolgujevin lähelle ei päässyt, koska vettä on alle 10 metriä. Pääsimme 4,50 metriin saakka, ja saarelta tuli rupinen luotsikutteri vastaan.

Saarella asuu 450 ihmistä ja vielä enemmän poroja. Ihmiset ovat nenetsejä ja venäläisiä. Nenetsit ovat suomalais-ugrilainen kansa. Kielestä ei juuri selvää saa, mutta yhteenkuuluvuutta he tuntevat suomalaisia kohtaan. Ikirouta ja rahapula estävät maanteiden rakentamisen, joten kesäisin liikutaan MTZ-telamaastureilla ja talvisin moottorikelkoilla.

Saaren pohjoislaita on pilattu öljynporauksella, joka näyttää olevan likaista touhua. Öljymiehet suhtautuvat poronhoitajiin vihamielisesti.

Pois lähdettiin viikon jälkeen aamukolmelta. Kaunis kesäaamu muuttui tuuliseksi. Lähdimme kohti laivaa alumiinisella tasapohjaisella pikkupaatilla, joita Neuvostoliitossa valmistettiin massoittain ilmeisesti siksi, että päästäisiin liikaväestöstä eroon. Kolmen metrin aallokossa kuski joutui paniikkiin ja minä jouduin kuskiksi, ja muutaman merimailin matka sillä latuskalla kesti puolitoista tuntia siksakkaamalla aaltoja vastaan ja välillä niitä pitkin. Pelastusliivejä ei ollut kellään. Kun pääsimme laivalle, olimme pärskeistä läpimärkiä. Olisi siinä voinut käydä huonostikin. Laivan suomalainen sauna pantiin lämpiämään, ja pian meitä odottikin 150-asteinen pätsi. Sanoivat, että ei suomalaiselle viitsi haaleaa saunaa tarjota. Istuimme Aleksanterin kanssa nahkamme punaisiksi ja hoidimme itsemme kuntoon. Jelena-tyttö ei kehdannut tulla saunaan, ja hän niiskuttikin nuhaa lopun matkaa.

Saarella asuu sulkasatoaikana miljoonia hanhia, koska niillä ei siellä ole luontaisia vihollisia - paitsi ihmiset. Vaihdoin vodkapullolla hanhen, jonka toin lentokoneen ruumassa Pietariin ja sieltä linja-autossa Suomeen. Varmasti rikoin jotain elintarvikelainsäädäntöä, mutta se on Brysselin murhe, ei minun. Hyvät paistit siitä sai kotona Palokassa.

Mutta toisaalta, tulinpahan osaltani edistäneeksi pohjoista ulottuvuutta tekemällä tutkimusta saarella, jonne yksikään komission edustaja ei ole vaivautunut paikalle katsomaan, miten öljy-yhtiön ja paikallisväestön intressit menevät ristiin. Olisihan se heille liian primitiivistä.

Kirjoittaja on Aleksanteri-instituutin maisteritutkinnon koulutuspäällikkö Tapani Kaakkuriniemi.