Sirpa Puhakka: Ydinaseeton maailma on mahdollinen

Torstai 30.4.2009 klo 9:00

Toivo aseriisunnasta on hengissä ja vahvistuu.

USA:n sata päivää vallassa ollut presidentti Barack Obama nosti ydinaseriisunnan maailman valokeilaan huhtikuisella vierailullaan Prahassa. Hän esitti kongressille muun muassa täydellisen ydinasekieltosopimuksen ratifiointia. Sopimus on odottanut jo 13 vuotta - eikä sen läpimeno ole nytkään selviö.

Ydinaseista luopuminen oli kirjoitettu jo Obaman vaaliohjelmaan. Silti puhe yllätti. Obama muistuttaa, että maa on käyttänyt ydinaseita. Tästä syystä sillä on myös erityinen moraalinen velvollisuus aseriisuntaan. Hän lupaa vähentää ydinaseiden roolia USA:n strategisessa ajattelussa.

Lisää toivoa antoi presidentti Medvedevin taannoinen Suomen vierailu. Hän esitti Helsinki Plus -neuvotteluja uudesta euroatlanttisesta turvallisuuspoliittisesta arkkitehtuurista. Puitteet Helsingin yliopiston juhlasalissa olivat upeat. Hän asettui myös tukemaan ydinaseriisuntaa.

Molemmat herrat asettivat ehtoja ydinaseriisunnalle. Silti kannattaa iloita, että ydinaseriisunta on päässyt edes poliittiseen keskusteluun. Tässä keskustelussa Obama ja Medvedev ovat avainasemassa.

Myös EU:n on nostettava profiilia. EU on aika pitkälti vaiennut ydinasepolitiikasta, koska Iso-Britannia ja Ranska eivät halua sen puuttuvan asiaan. Myös Suomi on kadottanut kylmän sodan aikana luomansa aseriisuntapoliittisen pääomansa.

Ulkoministeriöllä on aivan liian vähäiset resurssit aseriisunnan ja asevalvonnan yksikössä. Suomella ei myöskään ole aseriisuntasuurlähettilään virkaa. Tutkimus- ja kehittämistoiminta on matalla tasolla. Mallia kannattaisi hakea vaikkapa naapurimaista. Siellä on riittänyt uskoa aseriisuntaan.

Rauhanliikkeelle suurkiitos. Se on jaksanut pitää yllä uskoa ydinaseriisuntaan. Hiroshiman päivänä järjestettävä juhla Töölön lahdella Helsingissä on siitä vuosittain hieno muistutus. Yhtään ihmishenkeä ei pidä uhrata ydinaseille alttiiksi, ei nyt eikä koskaan enää.

Kirjoittaja on Vasemmistoliiton puoluesihteeri Sirpa Puhakka

Bezrodnyi kosmopolit: Mugabe ja Tony Blair - suurikin ero?

Keskiviikko 29.4.2009 klo 9:00

Euroopan unionin jäsenmaat esiintyvät mielellään ihmisoikeuksien esitaistelijoina. Turhaa rehentelyäkö?

Kamppailussa kansainvälistä terrorismia vastaan kaikki EU:n jäsenmaat eivät ole kunnioittaneet ihmisoikeuksia.

Puola ja Romania tarjosivat paikan CIA:n salaisille kuulustelukeskuksille. Britannian tiedustelupalvelu hyödynsi mm. Pakistanin tarjoamia kidutuspalveluja. Brittijoukkojen Irakissa amerikkalaisille luovuttamat terrorismista epäillyt kuljetettiin salaa Afganistaniin.

Ruotsi toimitti Yhdysvaltain avustuksella terrorismista epäilemänsä Egyptiin kidutettavaksi. Amerikkalaiset sieppasivat eräiden Italian viranomaisten avulla Italiasta turvapaikan saaneen egyptiläisen ja toimittivat hänet Egyptiin.

Saksan poliisiviranomaisilta saadut tietojen perusteella amerikkalaiset sieppasivat libanonilaissyntyinen saksalaisen Makedoniassa ja kuljettivat Afganistaniin. Siepattu todettiin kuukausien jälkeen syyttömäksi, mutta "kuulustelujen" jälkeen hän ei enää ole ollut entisensä.

Kansalliset turvallisuusviranomaiset ja hallitukset piileskelevät aivan liiaksi salaisuuslainsäädännön suojassa. Niitä on vaikea vetää vastuuseen. Euroopan parlamentin tulisi siksi kiinnittää huomiota jäsenmaiden hallitusten ja turvallisuusviranomaisten toimintaan, vaikka EU-sopimukset eivät tarjoa kunnon välineitä.

Kirjoittaja on vahva vasemmistovaikuttaja, joka haluaa esiintyä nimimerkillä Bezrodnyi kosmopolit

Olli Kohonen: EU:n laitettava futiksen ihmiskauppa kuriin

Tiistai 28.4.2009 klo 9:00

Tällä hetkellä Euroopassa pelaa jalkapalloa ammatikseen tuhansia pelaajia kolmannesta maailmasta. He ovat lähinnä Afrikasta ja Etelä-Amerikasta lähteneitä taitureita. He eivät aina pääse futismaailman kirkkaimpaan valokiilaan Real Madridin tai Manchester Unitedin paitaan, vaan suurin osa tahkoaa pelejä alasarjoissa ankeissa olosuhteissa.

Suurin toivein Eurooppaan tuodut nuoret pojat joutuvatkin usein nälkäpalkalle ja surkeaan majoitukseen. Kun pelaajaa ei enää tarvita, voidaan kaveri jättää yksin keskelle outoa maata ja vierasta kulttuuria, vaille rahaa tai mahdollisuutta päästä kotiin. Euroopan unionin onkin puututtava asiaan yhteistyössä kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan kanssa.

Fifa on jo tehnyt arvokasta duunia jalkapallomaailman inhimillistämiseksi kieltämällä yli kolmen vuoden sopimukset alle 18-vuotiaiden kanssa. Aiemmin käytäntönä on monessa maassa nimittäin ollut sellainen "kiva" juttu, että mikäli nuoret sopimuspelaajat (tai siis sopimuslapset) eivät ole kehittyneet seuran haluamaan malliin, on kaverit potkaistu tylysti kylmään maailmaan ilman tietoa tulevasta.

Ja kun koulutus on usein turhan helposti jäänyt turhan heppoisaksi, eivät nuorten tulevaisuudennäkymät ole olleet valoisia. Pelaaja-agentit voivatkin pahimmillaan olla nykyajan orjakauppiaita, vaikka suurin osa heistä tekee työnsä kunnolla. Mutta nyt tarvitaan paremmat pelisäännöt. Tässä EU:n on oltava pelinavaajana laittamalla pelaaja-agenttien toiminnalle tiukemmat rajat.

Euroopan parlamenttiin tarvitaan päätöksentekijöitä, jotka pystyvät laittamaan suitset kaikenlaiselle ihmiskaupalle. Heitä löytyy Vasemmistoliiton ehdokasjoukkueesta, jossa kaikki pelaavat yhteen ja sydän on suuri. Ja epäilemättä Minna Sirnö olisi mitä mainioin meppi - kuten kaikki muutkin Vasemmistoliiton eurovaaliehdokkaista.

Kirjoittaja on Vasemmistoliiton tiedottaja ja jalkapallofani Olli Kohonen.

 

Vesa Kautto: Kumman kaa?

Maanantai 27.4.2009

(Tiivistelmä Liisa Jaakonsaaren ja Minna Sirnön keskustelusta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta Tampereella 26.3.2009)

Eurovaaliehdokkaiden Liisa Jaakonsaaren ja Minna Sirnön parintuntinen keskustelu keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ravintola Artturissa Tampereella 26.3.2009 oli virkeä ja kiinnostava. Tilaisuuden juontaja Matti Tyynysniemi oli valmistautunut hyvin tehtäväänsä. Joistakin asioista keskustelijat olivat samaa mieltä, toisissa ilmeni selviä näkemyseroja.

Kysymykseen, mikä uhkaa turvallisuuttamme, Liisa Jaakonsaari vastasi mainitsemalla tautiepidemiat (HIV, AIDS, SARS), terrorismin ja hajoavat valtiot, finanssikriisin, ilmastonmuutoksen ja sen seuraukset ja Venäjän kehityksen arvaamattomuuden. On siis uusia ja vanhoja uhkia. Tällä hetkellä ei hyökkäyksen uhkaa.

Minna Sirnö sanoi olevansa samaa mieltä Liisan listasta ja lisäsi siihen eriarvoistumisen ja pyrkimyksen käyttää taloudellista kriisiä tekosyynä lisätä eriarvoisuutta. Taudeista pitää muistaa myös tuberkuloosi, joka leviää Pietarin alueella heti rajan takana. Aseellisen hyökkäyksen uhkaa ei Sirnön mielestä ole 15-20 vuoden sisällä.

Liisa Jaakonsaari heitti esille kysymykseen yleisen asevelvollisuuden tarpeellisuudesta. Hän totesi, että ei ole koskaan laskettu, mitä yleinen asevelvollisuus kaikkinensa maksaa. Tietenkin se antaa Suomelle erinomaisen pohjan eri alojen asiantuntijoiden rekrytointiin kansainvälisen kriisinhallinnan tehtäviin. Minna Sirnön mielestä puolustusvoimat haluaa toisaalta yleistä asevelvollisuutta, toisaalta varustautumista hintavilla huippuaseilla, joita palkatut sotilaat käyttävät. Kumpikin kannatti ratkaisuna valikoivaa asevelvollisuutta. Miten valikointi tehtäisiin, myönnettiin hankalaksi kysymykseksi.

Suhtautuminen Natoon jakoi selvimmin keskustelijoita. Liisa Jaakonsaari totesi Naton muuttuneen. Suomi on Naton ulkopuolisista maista eniten mukana Naton operaatioissa. Miksi emme saman tien osallistu Naton päätöksentekoon. Minna Sirnö muistutti Naton historiasta. Sen tehtävänä on ollut turvata tiettyjä maita. Suomi ei pärjäisi Natossa isojen maiden liigan ajaessa haluamiaan päätöksiä. Painavin rooli USA:lla. Liisan mielestä samantapaisin perustein vastustettiin aikanaan Suomen liittymistä EU:hun ja jopa Euroopan neuvostoon.

Minna Sirnö sanoi toivovansa, että YK olisi Suomelle keskeinen järjestö. Liisan muistutti, että Naton täytyi ryhtyä 1990-luvulla pakottamaan Balkanin alueella riehuvia järjestykseen, YK:sta ei siihen ollut. Minna myönsi, että YK ei aina toimi kuten sen pitäisi. Kumpikin kannatti kansanäänestystä Natoon liittymisestä, jos sellainen tulee ajankohtaiseksi.

Kumpikaan keskustelija ei uskonut, että EU:lle tulisi omaa armeijaa. Juontajan kysymykseen EU:n ja USA:n suhteista vastaukset olivat erisuuntaiset. Liisa katsoi intressien olevan yhteisiä. Minnan mielestä EU:lla ja Yhdysvalloilla on erilaiset näkemykset ihmisoikeuksista, sosiaalisista oikeuksista ja ilmastoasioista.

Kysymykseen, onko tarpeen puuttua ongelmaisten kehitysmaiden asioihin, molemmat vastasivat myöntävästi.

Seuraavaksi keskusteltiin presidentin valtaoikeuksista. Minna Sirnö katsoi Suomessa olevan kummallisen sekajärjestelmän. Tällä hetkellä ulkopoliittinen johto tuottaa kuitenkin kohtalaisia päätöksiä. Liisa Jaakonsaari sanoi edustavansa perinteistä työväenliikkeen näkemystä parlamentaarisesta vastuusta ja haluavansa perustuslain selkeämmäksi EU-asioissa.

Lopuksi puitiin muun muassa Venäjän kehitystä. Minna tähdensi olevansa huolestunut Venäjän hmisoikeustilanteesta. Taloudellisen tilanteen huonontuessa on Venäjällä alettu etsiä syyllisiä ulkomaista, erityisesti entisistä sosialistimaista ja  Venäjällä asuvista vierastaustaisista.

Kumpikin kannatti ajatusta siitä, että eduskunnassa keskusteltaisiin ihmisoikeuksien ja kauppapolitiikan suhteista.

Kirjoittaja on filosofian tohtori Vesa Kautto

Samppa Sirnö: Euroopan tulevaisuudesta

Sunnuntai 26.4.2009 klo 9:00

Euroopan unionin edeltäjien perustamisen keskeisenä syynä olivat ne kokemukset, mitä Euroopalla oli ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta, haluttiin välttää uusi sota Saksan ja Ranskan välillä. Toisaalta kylmä sota merkitsi, että Länsi-Euroopan demokratiat halusivat yhteistyöhön sosialistista blokkia vastaan. Lopulta, varsinkin 1980-90 -luvuilla syntyi erityinen eurooppalaisen identiteetin ajatus, pelkkä talousliitto ei riittänyt, haluttiin poliittinen unioni ja yhteinen valuutta päämääränä eurooppalainen liittovaltio. Nämä päämäärät toteutuivat osittain, osittain eivät.

Vuoden 1989 jälkeen tilanne muuttui rajusti: neuvostoblokkia ei enää ollut ja uudet maat halusivat liittoutua Länsi-Euroopan kanssa. Samalla poistui yksi syy Länsi-Euroopan yhtenäisyydelle, samalla kun ajatus Ranskan ja Saksan välisestä sodasta oli täysin mielikuvituksellinen. Ne poliittiset syyt jotka olivat johtaneet Euroopan yhdistymiseen, olivat poissa. Jäljelle jäivät vain taloudelliset syyt. Kun samalla Itä-Euroopan maita, jotka pyrkivät EU:hun, kiersi nationalismin haamu, eivät nämä uudet EU-maat halunneetkaan kuulua mihinkään liittovaltioon, heillä oli jo riittävästi kokemusta tällaisesta. Samanaikaisesti myös euroinnostus läntisissä jäsenmaissa on hiipunut. EU nähdään monesti vain liikana byrokratiana.

Paluuta EU:ta edeltävään aikaan tuskin kuitenkaan on. Vaikka kuuluu ääniä sekä idässä että lännessä, jotka haluavat EU:sta pelkän talousliiton, on muistettava, että talous ja politiikka kulkevat käsi kädessä, tämä nähtiin esimerkiksi viime talven kaasunkuljetusjupakassa. Tämä osoitti myös EU:n poliittisen heikkouden, se on edelleen kokoelma kansallisvaltioita, mihinkään yhtenäiseen ulkopolitiikkaan se ei pysty.

Sen sijaan ajatus siitä, että EU:sta tulisi liittovaltio alkaa näyttää epärealistiselta. Pitäisikin ehkä kehittää niitä EU:n sisäisiä ilmiöitä, jotka voisivat vahvistaa ihmisten uskoa siihen, kuten kansalaisten Euroopan ajatusta, alueitten Eurooppaa, demokratian laajentamista muuhun kuin Euroopan parlamentin toimintaan, jonka asemaa voisi toisaalta vahvistaa. Samoin ne reaaliset sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset ongelmat, mitä EU:n laajentuminen ja toisaalta vallitse taloudellinen taantuma ovat tuoneet mukanaan, voitaisiin ottaa esityslistalle tärkeämmiksi kuin liittovaltion ajatus. Jos ihmiset näkevät, että EU ajaa heidän asiaansa voivat he myös kääntyä sille myönteisimmiksi. Todelliset teot ovat tärkeämpiä kuin kolmeen kertaan järjestettävät kansanäänestykset. Ja demokratiassa on muistettava se huono puoli, että myös vastustaja voi voittaa.

Kirjoittaja on yhteiskuntieteitten maisteri, kapitalismikriitikko Samppa Sirnö.

 

Pekka Buttler: Pedon luonteesta

Lauantai 25.4.2009 klo 9:00

Euroopan Unioni on monille suomalaisille vaikeasti ymmärrettävä otus. Ymmärryksen saavuttamista tuntuu ratkaisevasti vaikeuttavan, että kuva jonka Euroviestintä antaa on niin kaukana kuvasta, jonka keskimääräinen Eurooppalainen näkee edessään joka päivä.

Tämä ristiriita johtuu siitä, että Euroviestintä käyttää hyvin Brezhneviläistä metodologiaa - välitetään kuva joka vastaa Eurokraattien utopiaa EU:sta, siinä toivossa, että se siten ehkä jonain päivänä toteutuisi. Euroviestintä siis pyrkii muokkaamaan todellisuutta maalaamalla kuvaa vahvasta ja yhtenäisestä, toimivasta ja moniarvoisesta valtioliitosta/liittovaltiosta vaikka todellisuudessa EU on enemmänkin Napoleon-kompleksilla varustettu kuntayhtymä.

Luitte oikein.

Kuntayhtymät ovat instituutioita joiden välityksellä kunnat järjestävät yhteisesti tiettyjä palveluita kuten esim. terveyspalveluita. EU:n ja Kuntayhtymän suurin ero, on että siinä missä kuntayhtymissä osalliset ovat kuntia, niin EU:ssa kuntien paikalla ovat valtiot.

EU-kuntayhtymän tehtäväksi on alun perin annettu raskaan teollisuuden rajat ylittävän yhteistyön ja siten kilpailukyvyn kehittäminen. Sittemmin tätä rajausta on pariin otteeseen lavennettu, vähittäiskauppaan, pankkitoimintaan, teleliikenteeseen ... ja viimeksi palveluihin.

EU:n ydinajatus on talousalueiden välisten rajojen maksimaalinen hyödyntäminen. Talousalueiden väliset rajat kun ovat liike-elämälle sikäli mielenkiintoisia, että juuri koska rajat muodostavat rajoitteen, niin ne myös synnyttävät mahdollisuuksia suunnattomiin voittoihin. Yhden talousalueen sisällä saman hyödykkeen hinta ei voi kovinkaan suunnattomasti vaihdella - vaikka etelässä olisi vuosisadan kurkkupula, niin etelässä ei kurkuista voida periä paljoa enempää kuin pohjoisen hinta lisättynä kuljetuskustannuksilla. Silloin taas kun etelän ja pohjoisen välissä on raja johon voidaan lätkäistä tulleja tai vientirajoitteita, niin rajan toisella puolella tuotteista voi periä törkeääkin ylihintaa ja saavuttaa voittoja.

EU on syntynyt jotta voidaan luoda tarpeeksi iso ja kilpailukykyinen talousalue, jonka sisällä ei ole kaupankäynnin rajoitteita, mutta (vielä tärkeämpää) jonka ulkorajoille voidaan pystyttää rahastusasemat.

EU on väistämättä jossain vaiheessa saava oman perustuslain, kansallishymnin, presidentin ja ulkoministerin, mutta kaikista näistä valtiomaisuuden elkeistä huolimatta, EU on tällä hetkellä yksinomaan ylisuuri kuntayhtymä, jonka annettu tehtävä on jäsentensä liike-elämän edistäminen. Ne direktiivit ja toimenpiteet, joita Brysselissä sorvataan ovat lähes poikkeuksetta luotuja edistämään eurooppalaisen liike-elämän etua.

 Kuitenkin merkittävä osa Brysselin viestintäbudjetista menee siihen, että markkinoidaan näitä hankkeita normaalia ihmistä hyödyttävinä - ihmisläheisinä hankkeina. Schengen-alue ja Euron käyttöönotto on tehty liike-elämän kehittämiseksi. Se, että ne tuovat etua myös matkustavalle Eurooppalaiselle on puhtaasti väistämätön sivuvaikutus.

EU:ta kuulee myös kuvattavan rauhanprojektiksi. Luonnollisesti talouksien yhdistäminen ehkäisee näiden talouksien sotia - eihän sota ole kuin suurimman mittakaavan aseellinen ryöstö. Valitettavasti se, että EU:n sisällä ei enää sodittaisi, ei tarkoita sitä, ettei EU kävisi sotia oman alueensa ulkopuolisia taloudellisia vastustajia vastaan. EU:sta on jo muodostunut ainoa talousliitto, jolla on oma armeija ja neuvostohengessä toimiva parlamentti, joka omaamatta konkreettista valtaa antaa koko toiminnalle kansanvaltaisen leiman.

Faktat eivät kuitenkaan estä näiden direktiivien, sopimuksien ja koko EU:nkin naamioimista yleishyviksi hankkeiksi, joilla pyritään yhdistämään EU:n kansat yhteishyvän ja altruismin hengessä.

Palaan kuitenkin alkuun - Euroviestinnän ja Eurotodellisuuden välillä ammottavaan aukkoon.

Antamalla EU:sta kuvaa moniarvoisena, demokraattisena ja ihmisläheisenä niin Euroviestintä myös antaa oivat aseet niille, joiden tahto ja tavoite on tehdä EU:sta viestintänsä kaltaisen - Euroopan ja maapallon ihmisten ystävän. Eurokraattien ja Euroeliitin on nimittäin suhteellisen vaikeaa estää valittua parlamentin jäsentä aikuisten oikeasti ajamasta niitä asioita, joita koko EU on jo kauan väittänyt edustavansa.

Takaovi kansanvaltaiseen, ihmisläheiseen ja sosiaaliseen Eurooppaan on auki. Nyt siitä pitäisi enää lähettää sisään joku kansojen asialla oleva.

Kirjoittaja on  omien sanojensa mukaan kyynikko ja ikuinen optimisti sekä Vasemmistoliiton Eurovaaliehdokas vuosimallia 2004 Pekka Buttler.

Atik Ismail: Vieraskynä ja Isokynä

Perjantai 24.4.2009 klo 9:00

Eurooppa on upea biisi. Hectorin musaa. Samoin diggaan Isokynästä. Siis Davesta. "Tätä iloista siltaa et koskaan kävele yksin" ja pieni, hentoinen ote.

Niissä on herkkyyttä kuten Minnassakin. Laulajissa ja lauluissa. Eurooppa on myös laulua. Mielellään rauhanlaulua ja ainoastaan rauhanlaulua tulevaisuudessa. Vai mitä?

Vierailin Tampereella. Kaupungin koski pauhasi. Kuten niin monet kosket Euroopassa. Ainakin vielä. Meidän on pidettävä huolta yhteisestä ympäristöstä. Pidämmehän?

Elämä on myös muutakin kuin laulua. Synkkämielistä runoilua? Herkistävää, mutta niin totta. Runouteen ei mahdu mielestäni raha. Se on taloutta. Talouden valta ja sen mahti hukuttaa meidät. Se on jo nähty.

"Maailma hukkuu paskaa", lauletaan myös. Kauniisti ja koskettavasti. Kaikki koskettava ei ole kaunista. Meidän on unohdettava siistit puheet ja katteettomat teot. Ruma sana sanotaan niin kuin se on. Taloudellinen Eurooppa pois. Tilalle sosiaalinen yhteisöllisyys ja vankkumaton rauhanaate.

Ihminen on ihmisen toivo.

Minä kuuntelin lauantaina Minnaa. Hänen asiantuntemuksensa ja rohkeutensa kannustaa. Se on jaksamisen peruslähtökohtia. Että on olemassa Toveri. Niin kuin Minna. Ihminen.

Olemme äärimmäisen yksimielisiä Ihmisoikeuksista. Ihmisen mieli on haavoittuvainen, se ei tunne rajoja. Olen varma, että Minna puolustaa Ihmistä. Sitä ei tarvitse todistella tuhansilla sanoilla.

Me tarvitsemme muutosta oikeistolaiseen politiikkaan. Meidän listalta löytyy varmasti pätevä Ihminen. Ei kai ole väliä onko se mies vai nainen? Vaan Ihminen, se on päänasia.

Kun Minna lauloi lauantaina ensimmäisen laulunsa, jotakin liikahti minussa. Tiedätte tunteen. Se on välittämisen, oikeudenmukaisuuden ja rauhan tila. Se tarttui suoraan hänen esityksestään. Ja Tahto. Ja inhimillisyys. Tahdon takana, edessä, sivulla sen sisällä on elettävä kuuntelijana, keskustelijana ja oltava aina läsnä.

Euroopan Parlamentissa on suomalaisen vasemmiston oltava läsnä. Mielellään useampana Ihmisenä. Tahdosta en tiedä, mutta minulla on usko. Sitä luo myös Minna!

Kirjoittaja on Vasemmistoliiton meppiehdokas, lähihoitaja Atik Ismail

Aulis Ruuth: Suomi - osa Eurooppaa ennen ja nyt

Torstai 23.4.2009 klo 9:00

Ollessani koulussa noin 45 vuotta sitten historia oli yksi mieliaineistani. Siltä ajalta jäi mieleeni oppitunti, jolloin käsiteltiin Mikael Agricolaa. Opettaja kertoi hänen opiskelleen mm. Wittenbergin yliopistossa 1530-luvulla. Yksi oppilaista ihmetteli ääneen, kuinka moinen oli siihen aikaan mahdollista? Silloin opettaja valisti meitä, että keskiaikana ainakin 150 suomalaista suoritti tutkinnon eurooppalaisissa yliopistoissa. Väkilukuun sekä syrjäiseen ja kaukaiseen sijaintiin suhteutettuna määrä oli siihen aikaan huomattava, opettaja selvitti. Tuolla tunnilla ymmärsin ensimmäistä kertaa, että Suomi on osa laajempaa kokonaisuutta, josta me myös hyödymme.

Eikä kyseessä ollut vain joidenkin henkilökohtainen oppisuoritus. Oppineiden joukko muodosti pikku hiljaa kasvavan sivistyneistön ytimen, jonka merkitys kansakunnalle oli alati voimistuva. Pääosin oppineet olivat papistoa. Aina ei muisteta, että nouseva aatelisto ei alun perin ollut kovinkaan sivistynyttä. Sehän sai ensialkuun palkkionsa, arvonsa ja etuoikeutensa sota- ja hävitysretkistä, murhista, ryöstöistä ja muista hirmutöistä. Oppineisuus ja sivistys tuotiin suurelta osin Euroopan yliopistoista!

Suomen kehitys ja vaurastuminen sai vauhtia erityisesti teollisuuden ja kaupan alkaessa kasvaa. Siinäkin Euroopasta tulleilla yrittäjillä oli oma vahva roolinsa, osan ollessa suoranaisia tienraivaajia. Hans Gutzeit, James Finlayson, Georg Stockmann, Gustav Paulig ja Maggin perhe ovat mainio otos aikansa "maahanmuuttajista", jotka vaikuttivat vahvasti maan elinkeinoelämän kehitykseen.

Suomen tunnetuimmat taiteilijat hakivat aikanaan aktiivisesti vaikutteita, oppia ja kokemuksia Euroopasta. Albert Edelfelt, Jean Sibelius, Mika Waltari, Eino Leino, Venny Soldan-Brofeldt ja lukemattomat muut taiteilijat viettivät pitkiäkin aikoja eri puolilla Eurooppaa. Ja eurooppalaisia taiteilijoita vieraili tiuhaan Suomessa. Eikä sovi unohtaa, että Suomen kansallislaulun on säveltänyt saksalainen F. Pacius, ja J.L. Runebergin alkuperäinen sanoitus on ruotsinkielinen. Suomi suomalaisille - joo.

Tiede ja tieteen tekijät ovat oma maailmansa. Yksinkertaisesti ei ole olemassa menestyvää tiedettä ilman kansainvälistä kanssakäymistä.

Minun on vaikea kuvitella elämää ilman muuta Eurooppaa. Tietoliikenneyhteyksien ja kulkuvälineiden kehittyminen on muuttanut elämänmenoa niin, että etäisyyksienkin merkitys on vähäisempi. Yhä useampi meistä ylittää maan ja maiden rajoja yhä useammin arkielämässäänkin. Kun olemme eurooppalaisia, emme voi kääntää selkäämme EU:lle. Unionista voidaan olla montaa mieltä, ja se voisi olla toisenlainenkin, mutta EU on realiteetti, jota ei voi ohittaa. Nykyinen kehitys Euroopassa sekä Euroopan unioni ovat johdonmukaista jatkoa sille, mitä Mikael Agricola ja 150 muuta suomalaista keskiaikana tekivät. Historia osoittaa, että valtioiden sulkeutuminen ja eristäytyminen ovat aina johtaneet surkeisiin lopputuloksiin.

Kirjoittaja on Vasemmistoliiton kunnallisihteeri Aulis Ruuth.

Erkki Laukkanen: Miten käy Itä-Euroopan?

Keskiviikko 22.4.2009 klo 9:00

"Latvia myytävänä, onko tarjouksia? tiedusteltiin Helsingin Sanomissa 19.4. Alaotsikon mukaan "valtio ei voi mennä konkurssiin, vaikka moni maa on jo lähellä sitä". Latvian pääministeri Valdis Dombrovskis ei ole aivan yhtä optimistinen. Hänen mukaansa kesäkuussa on edessä konkurssi, ellei talouden syöksykierrettä saada oikaistua.

Miten tämä on mahdollista?

Vielä pari vuotta sitten puhuttiin Baltian taloustiikereistä, jotka joskus tulevaisuudessa ajavat Pohjoismaiden ohi nuppia kohti lasketulla tuotannolla mitattuna. Niin Baltian maiden kuin muidenkin EU:n uusien jäsenmaiden taloutta luototettiin avokätisesti niin investointipankeista kuin muistakin pankeista. Eikä kukaan varoitellut. Finanssivetoista kapitalismia ihannoitiin, niin meillä kuin muuallakin.

Mitä nyt sitten pitäisi tehdä?

Sitä minä en tiedä, mutta kyllä vaihtoehdot aika vähissä ovat. Tässä puheena olevien Itä-Euroopan maiden, mukaan lukien Ukraina, pankkijärjestelmän pelastamiseen tarvittaisiin välittömästi noin 200 miljardia euroa. Se on paljon rahaa, enemmän kuin Suomen bruttokansantuote vuonna 2008.

Ja katseet ovat luonnollisesti kääntyneet EU:n suuntaan. Mutta mihinkään tällaiseen EU ei ollut varautunut, eivätkä keskustelut tukipaketista ole edenneet. Kaikki liikenevä, ja sitä ei todellakaan paljoa ole, on pantu jo likoon, eikä lisärahoitusta ole tulossa. Tätä kirjoitettaessa näyttää siltä, että EU pesee kätensä ongelmasta, jota se on itse ollut luomassa. Jos EU:sta ei ole avuksi, niin sitten sitä haetaan varmasti muualta.

Mitä tästä sitten seuraa?

Suurimmat satsaukset Itä-Eurooppaan ovat tehneet amerikkalaiset investointirahastot, joilla on näyttöä siitä, että ne kyllä omansa takaisin perivät. Mutta miten perivät, onkin sitten toinen juttu. Jos valtioilla, sen enempää kuin yrityksilläkään ei ole millä maksaa, niin edessä voi olla historiallisia huutokauppoja. Jotakin sellaista, mitä Uudessa Seelannissa koettiin 1990-luvun alussa, kun heidän oma kansantaloutensa romahti.

Yksityistettäväksi tulee varmasti lähes kaikki rahan arvoinen. Samalla velkojien kanssa on ilmeisesti pakko tehdä myös sellaisia poliittisia sopimuksia, joissa niille luvataan varsin avoimia valtakirjoja uusiin mahdollisiin varallisuushyödykkeisiin.

Kun Irakin sotaa käynnisteltiin, ja "vanha Eurooppa" oikein innostunut, niin Bushin hallinto löysi "uuden Euroopan" idempää. Se kiila uuden ja vanhan väliin lyötiin valta- ja turvallisuuspoliittisin perustein. Tämä uusi kiila lyödään konkurssipoliittisin perustein.

Historiasta löytyy vähän esimerkkejä, joihin verrata. Mutta silti edessä lienee EU:n olemassaolon pahin kriisi - ja ainakin toistaiseksi vaiettu kriisi.

Kyllä tämäkin asia pitäisi EU parlamentin asialistalle saada.

Kirjoittaja on SAK:n ekonomisti Erkki Laukkanen

Tapani Kaakuriniemi: Nenetsien parissa

Tiistai 21.4.2009 klo 9:00

Eurooppa on pieni manner, jonka matkustaa helposti laidasta toiseen maitse tai vesitse. Matkustusmukavuus on lentämiseen ja siihen liitettyine kontrollimanöövereihin verrattuna suuri.

Toistakymmentä vuotta sitten olin Vasemmistoliiton asialla Lissabonissa. Puhuin muiden mukana sikäläisen kommunistipuolueen juhlassa härkätaisteluareenalla. Tunnelma oli sähköinen ja kiivas. Kun puhe tulkattiin, se herätti spontaaneja huutoja ja punalippujen heilutuksia.

Toisenlaista oli Kolgujevilla, jossa kävi arkangelilaisen ystäväni Aleksanterin ja hänen tyttärensä Jelenan kanssa. Tiedossani on vain yksi suomalainen, joka oli aiemmin käynyt saarella.

Arkangelista merelle mennään Pohjois-Viena-joen suistoa pitkin, ja Vienan meren suun kautta päästään Barentsin merelle. Kahden ja puolen vuorokauden jälkeen tullaan Kolgujevin edustalle. Vielä toista vuorokautta lisää, niin oltaisiin Novaja Zemljalla, mutta sinne ei pääse. Se on edelleen poligon eli ydinkoealue.

Arkangelin merenkulkuhallinnolta olimme varanneet paikan laivoihin mennen tullen. Laiva näytti hyvin suomalaiselta, eikä ihme: sen oli rakentanut Turun Laivateollisuus vuonna 1977. Barentsin meri on etelälaidalla matalaa. Syvyys on vain 25-50 metriä. Kolgujevin lähelle ei päässyt, koska vettä on alle 10 metriä. Pääsimme 4,50 metriin saakka, ja saarelta tuli rupinen luotsikutteri vastaan.

Saarella asuu 450 ihmistä ja vielä enemmän poroja. Ihmiset ovat nenetsejä ja venäläisiä. Nenetsit ovat suomalais-ugrilainen kansa. Kielestä ei juuri selvää saa, mutta yhteenkuuluvuutta he tuntevat suomalaisia kohtaan. Ikirouta ja rahapula estävät maanteiden rakentamisen, joten kesäisin liikutaan MTZ-telamaastureilla ja talvisin moottorikelkoilla.

Saaren pohjoislaita on pilattu öljynporauksella, joka näyttää olevan likaista touhua. Öljymiehet suhtautuvat poronhoitajiin vihamielisesti.

Pois lähdettiin viikon jälkeen aamukolmelta. Kaunis kesäaamu muuttui tuuliseksi. Lähdimme kohti laivaa alumiinisella tasapohjaisella pikkupaatilla, joita Neuvostoliitossa valmistettiin massoittain ilmeisesti siksi, että päästäisiin liikaväestöstä eroon. Kolmen metrin aallokossa kuski joutui paniikkiin ja minä jouduin kuskiksi, ja muutaman merimailin matka sillä latuskalla kesti puolitoista tuntia siksakkaamalla aaltoja vastaan ja välillä niitä pitkin. Pelastusliivejä ei ollut kellään. Kun pääsimme laivalle, olimme pärskeistä läpimärkiä. Olisi siinä voinut käydä huonostikin. Laivan suomalainen sauna pantiin lämpiämään, ja pian meitä odottikin 150-asteinen pätsi. Sanoivat, että ei suomalaiselle viitsi haaleaa saunaa tarjota. Istuimme Aleksanterin kanssa nahkamme punaisiksi ja hoidimme itsemme kuntoon. Jelena-tyttö ei kehdannut tulla saunaan, ja hän niiskuttikin nuhaa lopun matkaa.

Saarella asuu sulkasatoaikana miljoonia hanhia, koska niillä ei siellä ole luontaisia vihollisia - paitsi ihmiset. Vaihdoin vodkapullolla hanhen, jonka toin lentokoneen ruumassa Pietariin ja sieltä linja-autossa Suomeen. Varmasti rikoin jotain elintarvikelainsäädäntöä, mutta se on Brysselin murhe, ei minun. Hyvät paistit siitä sai kotona Palokassa.

Mutta toisaalta, tulinpahan osaltani edistäneeksi pohjoista ulottuvuutta tekemällä tutkimusta saarella, jonne yksikään komission edustaja ei ole vaivautunut paikalle katsomaan, miten öljy-yhtiön ja paikallisväestön intressit menevät ristiin. Olisihan se heille liian primitiivistä.

Kirjoittaja on Aleksanteri-instituutin maisteritutkinnon koulutuspäällikkö Tapani Kaakkuriniemi.

Timo Klementtinen: Eurooppa, kulttuuri ja luovuus

Maanantai 20.4.2009 klo 9:00

EU:n puheenjohtajamaa Tsekin tasavalta ja Euroopan komissio avasivat luovuuden ja innovaation teemavuoden 2009 iskulauseella „Imagine. Create. Innovate".

Teemavuosi alkoi haasteellisessa tilanteessa, jossa maailmantalous oli luisunut syöksykierteeseen. Vasta tulevat vuodet näyttävät meille miten maailmantalouden taantuma vaikuttaa kulttuuriin ja luovan alan toimijoihin. Toisaalta nyt jos koskaan tarvitsemme luovuutta ja uusia innovaatioita.

Mutta mitä luovuus oikeastaan tarkoittaa? Usein luovuus liitetään taiteisiin ja tieteisiin, mutta laajemman käsityksen mukaan luovuus on asenne ja tapa elää, joka ilmenee arkipäivän toiminnoissakin.

Kaikissa ihmisissä löytyy lahjakkuutta ja luovuutta. Yksilön geeneissä oleva lahjakkuuspotentiaali on vasta mahdollisuus, lähtökohta, joka ei ilman kovaa työtä johda mihinkään. Ihmisen pitää elää, harrastaa ja kokea monipuolisesti.

EU:n teemavuoden kannalta tärkeämpi kysymys kuin mitä luovuus on, on kysmys siitä miten luovuutta voidaan edistää ja millainen ympäristö mahdollistaa luovan toiminnan ja ajattelun.

Yksi keskeinen kysymys on, kuinka paljon teemavuosi keskittyy valjastamaan luovuutta talouden palvelijaksi ja kuinka paljon pyritään edistämään itse luovuutta ja toimintaympäristöjä, joissa luova toiminta on mahdollista.

Kasvatustieteen professorin ja luovuustutkija Kari Uusikylän mukaan luovuuteen kuuluu asioiden kyseenalaistaminen, hautominen ja kypsyttely, yrittäminen ja erehtyminen. Luovuuteen kuuluun siis toimintatapoja jotka eivät sovi muodin mukaiseen tulosvastuulliseen ja kilpailuhenkiseen tuottamiseen. Kansainväliset tutkimustulokset puhuvat luovuuden tappajista, creative killers, - joita ovat aikamme kovat arvot. Arvot ja päätökset pitäisivät olla linjassa, ettei tulisi tilannetta, jossa ihmiset elävät ristiriitaisten vaatimusten paineissa, samanaikaisesti pitäisi olla luova ja kilpailukykyinen.

Luovuus on sana jota poliitikot mielellään käyttävät puheissaan, mutta kun katsomme mitä yhteiskunta on tehnyt luovuuden edistämiseksi, joudumme usein pettymään. On paradoksaalista, että viettäessämme luovuuden teemavuotta, on taideaineiden asema useimmissa Euroopan kouluissa ajettu alas ja säästökohteena ovat ensimmäisenä usein kulttuurimäärärahat.

Euroopan maat tarvitsevat eurooppalaista kulttuuripolitiikkaa kansallisen kulttuuripolitiikan rinnalle. Tähän on monta syytä, kuten tekijänoikeudelliset asiat, taiteen ja taiteilijoiden liikkuvuus, taide-elämää koskeva lainsäädäntö, Euroopan korkea-asteen koulutusalueen harmonisointi ja opintojen hyväksiluettavuus, kulttuurisen diversiteetin säilyttäminen ja luovan talouden tukeminen EU:ssa. Kun ajattelemme Euroopan Unionia ihmisten unionina, joudumme välittömästi kohtaamaan kysymyksen eurooppalaisesta kulttuurista ja taiteesta. Kulttuuripolitiikan tulisikin saada tasavertaisempi asema EU:n politiikassa ja kulttuurinäkökohtien tulisi sisältyä kaikkeen yleispoliittiseen päätöksentekoon.

Eurooppalaisen taide-elämän vahvuutena on sen vuosikymmenten aikana luodut eurooppalaiset kulttuurialan taidejärjestöt. EU:n tulisi nähdä olemassa olevat eurooppalaiset kulttuuriverkostot avainasemassa luotaessa eurooppalaista kulttuuripolitiikkaa ja kehitettäessä kulttuurista vuoropuhelua. EU:n puheenjohtajamaiden tulisi järjestää kulttuurikokouksia ja -foorumeita, jotka edistävät taiteen tekijöiden ja taideorganisaatioiden osallistumista eurooppalaisen kulttuuripolitiikan valmistamiseen.

Yhteiskunnan tulisi auttaa jokaista lahjakkuutensa löytämisessä ja luoda koulujärjestelmä joka tukee lasten persoonallisuuden kasvua, tukea taiteilijoita, joiden työntulokset eivät ole suoraan muunnettavissa Euroiksi sekä luoda julkisen rahoituksen avulla rakenteet, jotka mahdollistavat kulttuuripalveluiden saatavuuden.

Loppujen lopuksi kysymys on arvoista ja siitä millaisessa maailmassa haluamme lastemme kasvavan ja ihmisten elävän. Parhaiten poliittiset arvot ja arvostukset näkyvät talousarvioissa. EU:n budjetista vuonna 2009 kulttuurin osuus on 0.45% ja vertailun vuoksi hallintokulut 4.8%.

Kirjoittaja on Euroopan ja Suomen musiikkineuvoston puheenjohtaja Timo Klemettinen.

Anita Laine: Katoaako kaikki hyvä ihmisten pohjattomaan ahneuteen!

Sunnuntai 19.4.2009 klo 9:00

Jatkuvaa talouskasvua ihannoivassa  glopaalissa maailmassa ei mikään näytä olevan riittävästi, koska ihmiskunta on sairastunut "mammuttitautiin", jossa ihannoidaan suuruutta ja kaikki mahdollinen  on alistettu jatkuvalle talouskasvulle.

Ihmisyhteisöillä on ollut historian kuluessa erilaisia maailmankuvia, kuten mytologinen maa keskeinen, aurinko keskeinen, kristillinen tai tieteellinen maailmankuva. Tänä päivänä meillä on voimissaan taloustieteellinen maailmankuva, joka perustuu suuruuden ja jatkuvan talouskasvun ensisijaisuuteen, jossa ihmisten hyvinvointi on toissijainen ja kaikki on alistettu jatkuvalle talouskasvulle.

Samaan aikaan kuin maailmantalous on globalisoitunut, on ihmisten köyhyyskin  globalisoitunut. Sitä tosiasiaa ei vain  tiedonvälityskään näytä noteeraavan vieläkään vaikka uusliberialistisen talouspolitiikan kielteiset seuraukset ihmisten arkeen on ollut jo vuosia nähtävissä.  Kasvava ja monipuolistuva köyhyys näkyy niin eurooppalaisten kansojen   kuin   Euroopan ulkopuolisten kansakuntien  elämästä.  Työttömyys ja lomautusuutiset kerrotaan vain numeroina ja tilastoina. Mutta mitä kuuluu ihmisille tilastollisten numeroiden takana?

Tänä päivänä ei voida enää puhua ainoastaan  taloudellisesta köyhyydestä ja ihmisten  jokapäiväisen toimeentulon ahdingosta. Köyhyys on saamassa uusia muotoja, jossa ihmisten arkiset selviytymisen mahdollisuudet kapenevat, pitkäaikaistyöttömien ammattitaito vanhenee tai työtehtävät katoavat  ja perinteinen osaaminen elintarvikkeiden suurtuotannossa  köyhdytetään  niin,  että sekin  lopulta katoaa muinaismuistoksi.

Tarvitsemme mitä pikimmin uuden valistuksenajan ja ahneudenajan vallankumouksen. Kaikki se, mitä  uus-liberialistisen talousoppien ja edistyksen nimissä on kerrottu olevan  edistystä,  ei ole ollut edistystä ja onneksi ihmiskunnalle. Ei jatkuva talouskasvu tule poistamaan köyhyyttä maailmasta, eikä turvaamaan elintarviketuotannon monipuolisuutta.

Entä mistä apua?

Uuden valistuksenajan tulisi nousta kansakuntien yhteisestä  pohdinnoista ja Euroopan historian kunniakkaista perinteistä, joissa keskitytään pohtimaan perimmäisiä eettisiä kysymyksiä ahneudesta ja talous- ja tuotantoelämän  inhimillisen elämän unohtavasta "suuruudenhulluudesta". 

Mihin tämä kaikki lopulta johtaa?

Uuden valistuksenajan yhteiskunnallisen päätöksenteon ensisijaiseksi tulevaisuuden visioksi   Euroopassa  ja kansainvälisesti  muuallakin, tulee  nostaa  humanismi ja tavoitteeksi  suuntautuminen  humanistisista arvoista nousevan tiedon etsintään, yhteiskunnallisen demokratian kehittämiseen sekä  oikeudenmukaisuus ja  ihmisten keskeinen solidaarisuus ja suvaitsevaisuus keskeiseksi yhteiskunnalliseksi hyveeksi. 

Meillä ihmisillä ja kansakunnilla on tietysti erilaisia maailmankuvia ja käsityksiä siitä miten tämä sivilisaatio rakentuu ja mitä täällä rakkaalla telluksellamme tapahtuu. Se kuitenkin voisi olla yhteinen lähtökohta ja päätöksenteon osallisuuden  kokemus, että me ihmiset yhteiskunnallisilla päätöksillämme ja henkilökohtaisilla teoillamme luomme todellisuutta.

Erilaisista maailmankatsomuksista riippumatta tuskinpa meistä kukaan haluaa sitä, että yhteiskuntamme on talouselämän ajopuu, jonka mukana ihmiset ajautuvat lisääntyvän ja monipuolistuvan köyhyyden ja suvaitsemattomuuden kautta katastrofista toiseen!

Rakentava lähtökohta  on sen tosiasian tiedostaminen, että ihmiskunnan  ja ympäristön tulevaisuus on muutettavissa paremmaksi, koska se on ihmisten rakentama!

Pelottavaa on ajatus siitä, että emme voisi  yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ensisijaisesti  pohdiskella ihmiskunnan tulevaisuuden toiminnallisuuden tilaa?  On syytä asettaa kriittiseen tarkasteluun, miksi talouselämän tulee olla elämää tärkeämpää? Miksi kansallisvaltiot ja EU:kin hoitavat ensisijaisesti  talouselämän asioita?

Kirjoittaja on heinolalainen vasemmistoaktiivi ja valtiotieteen maisteri Anita Laine

 

 

Claes Andersson: Eurooppa tarvitsee yhteistyökykyisiä parlamentaarikkoja

Lauantai 18.4.2009 klo 9:00

Eurooppa-vastaisuudessaan näkyvin ja populistisin poliitikko Timo Soini vastasi televisiossa kysymykseen "Mainitse jotain myönteistä EU:ssa" näin: "Jos jotain myönteistä pitää mainita, niin onhan se merkinnyt rauhaa Euroopassa yli puolen vuosisadan".

Sellainen pikkuseikka, Soinin mukaan, kuin rauhantakaaminen! Ehkä Soinin slogani "Missä EU siellä ongelma" tulisikin muuttaa muotoon "Missä EU siellä rauha!"

Sopisi muuten hyvin Minna Sirnön tunnuslauseeksi tulevissa EU-vaaleissa.

Viime kevään äänestys Eduskunnassa Lissabonin sopimuksesta jakoi kansanedustajat niihin, jotka vastustavat eurooppalaista yhteistyötä ja näkevät jotain "vasemmistolaista" itse EU:n vastustamisessa, kaikissa käänteissä. Lissabonin sopimus on niin laaja ja sisältää niin paljon asioita, että siitä on helppo löytää kymmeniä perusteita sekä vastustamaan että puoltamaan EU:n toimintaa.

Itse asiassa äänestys koski suhtautumistamme eurooppalaiseen yhteistyöhön. Vasemmistoliitossa Minna Sirnö kuului niihin viiteen Vasemmistoliiton kansanedustajaan, jotka äänestivät perussopimuksen puolesta ja suhtautuvat myönteisesti eurooppalaiseen yhteistyöhön.

Tämä ei tietenkään merkitse, ettei EU:ssa olisi paljon ongelmia, liikaa byrokratiaa, liikaa oikeistolaisuutta, liikaa salailua ja liian vähän tasa-arvoa, liian vähän läheisyyttä ihmisten arkeen ja liian vähän oikeata tietoa EU:n toiminnasta ja päätöksenteosta yleensäkin.

Tämä ei silti ole mikään peruste EU:n toiminnan vastustamiselle. Se on päinvastoin haaste vasemmistolle korjata epäkohdat ja muuttaa EU:ta demokraattisemmaksi, avoimemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi.

Kun itse olin kulttuuriministerinä vuosina 1995 - 98 sain kokea EU:n sekä nurjat että myönteiset puolet ministerineuvoston kokouksissa. Kokoukset olivat usein pitkiä ja uuvuttavia - pitihän kaikista asioista löytyä yksimielisyyttä ennen kuin päätöksiä voitiin tehdä. Samalla koin hyvin konkreettisesti että tässä istuu nyt jäsenvaltioiden ministerit ja heidän avustajansa saman pöydän ympäri hakemassa yhteisiä ratkaisuja ja kompromisseja.

Pohdin, mikä olisi ollut vaihtoehto: se olisi ollut yhteisen pohdinnan ja kompromissien puuttuminen ja ajautuminen yhä syvempiin vastakkainasetteluihin ja keskinäisen luottamuksen heikkenemiseen. Jos hankala päätöksenteko on yhteistoiminnan hinta, olkoon! Se on sovinnosta ja luottamuksesta pieni hinta!

Minusta tuli kokemukseni kautta EU:n ja eurooppalaisen yhteistyön vankka kannattaja!

Kirjoittaja on kirjailija, psykiatri, pianisti ja Vasemmistoliiton entinen puheenhohtaja, ministeri ja kansanedustaja Claes Andersson

Merja Kyllönen: Eurooppa tarvitsee päätöksentekoon naisia

Torstai 16.4.2009 klo 21:49

Kuluneiden kuukausien aikana, olemme useaan kertaan saaneet kuulla ja nähdä kuinka Eurooppa kaipaa päätöksentekoon ja varsinkin johtavaan päätöksentekoon naisia. Suomi ei saa tässä tavoitteessa muodostaa poikkeusta, vaan meidän on kyettävä toimimaan malliesimerkkinä ja kyettävä rakentamaan päätöksentekokulttuuria, jossa myös naisilla on mahdollisuus nousta merkittäville paikoille niin kotimaan kuin Euroopan poliittisilla areenoilla.

Emme saa olla rakentamassa Eurooppaa, jossa "harmaat pantterit" seisovat kaikissa päättäjien yhteiskuvissa, muutama harva nainen joukossaan, ikään kuin statistin roolissa. Tasa-arvon Eurooppa on oltava todellisuutta, niin kaikilla elämänalueilla kuin myös politiikassa.

Meidän ihmisten arvomaailmat ovat erilaisia ja me tulemme erilaisista taustoista ja erilaisista lähtökohdista. Jokainen meistä tuo politiikkaan oman sävynsä ja siksi näenkin tasa-arvon toteutumisen erityisen tärkeänä myös Euroopan Unionin päätöksenteossa. Kansalaiset äänestävät ja antavat äänensä haluamilleen kasvoille ja äänelle, mutta ilman naisehdokkaita ei ole myöskään naisparlamentaarikkoja.

Minä annan ääneni naiselle ja tuuletan reippaasti niin Eurooppalaisen tasa-arvon kuin tasavertaisuudenkin puolesta - lähde Sinäkin mukaan porukkaan tekemään Meijjän Misistä eli Sirnön Minnasta Meppiä!

Kirjoittaja on Vasemmistoliiton kainuulainen kansanedustaja ja eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja Merja Kyllönen.